Tekstikissa

Työni

Kustannus­toimittajana

Kirjailijalle olen työpari. Luotsi tai perämies. Käyn tekstiä läpi rakenteesta, aiheen rajaamisesta ja henkilögalleriasta yksittäisiin sanavalintoihin, rytmiin ja pilkutukseen.

Olen ensimmäinen lukija, ideoija, kannustaja, kuuntelija, järjestelijä, mielipideautomaatti, piinahenki, muotisanakyttä, työrauhan vaalija, keskustelija, innoittaja, kyseenalaistaja. En välttämättä tässä järjestyksessä enkä kaikille kaikkia.

Työ perustuu luottamukseen. Pidän kirjailijan asiat ja yhteistyömme yksityiskohdat omana tietonani. Kirjailija määrittelee sen, tuoko työtäni esiin vai ei. Kirja on aina kirjailijan, ei työni erityisesti kaipaa julkisuutta, se on olemassa siellä taustalla. Siksi esittelen näillä sivuilla vain osan toimittamistani teoksista. Valikoimieni teosten tekijät ovat itse tuoneet esiin työpanokseni.

Kustantamolle olen työryhmän moottori. Työtehtävänä on muuntaa lupaava käsikirjoitus painovalmiiksi kirjaksi kustantamon antamien linjausten mukaisesti. Minun on kyettävä itsenäiseen työskentelyyn, omiin näkemyksiin, mutta pidettävä kustantamo kartalla hankkeen etenemisestä.

Tyypillisessä tapauksessa otan kirjan toimittaakseni ennen kuin ensimmäinen käsikirjoitusversio on valmis tai välittömästi sen jälkeen. Työryhmään kuuluvat kirjailijan lisäksi kannen ja sisuksen graafikko sekä mahdollisesti valokuvaaja, kuvatoimittaja ja oikolukija.

Aluksi laadin kirjalle aikataulun, jossa lopullinen määränpää on painopäivä. Sitten pidän aluksen kurssissa. Välisatamia ovat käsikirjoituksen väliversiot, kuvaliite ja kirjan muut erikoisherkut, taitto, oikoluku ja äänikirjaohjeistus. Kustannustoimittajan tehtävä ei ole valmistaa liukuhihnalla itsensä näköistä kirjallisuutta vaan teoksia, joihin ovat tyytyväisiä niin kirjailija kuin kustantamo.

Graafikolle olen työpari samaan tapaan kuin kirjailijalle. Kannet ovat kustantamon reviiriä, sisus minun. Ulkoasun suunnittelu alkaa jo toimitustyön alkuvaiheessa, mutta sisus todentuu lopullisesti, kun käsikirjoitus mahdollisine härpäkkeineen (sisällys, alkusanat, loppusanat, kiitokset, kuvaliitteet, hakemistot, lähteet, viitteet) on taitettu. Silloin näemme, toimiiko visio. Hieno hetki.

Kirjalle olen puntaroija, ominaisluonteen kirkastaja. Tuotos on julkinen; sitä painetaan ja kappaleet päätyvät mikä mihinkin, kenellekin. Siksi vaa’alla on taiteellisten, viihteellisten, tiedollisten ja elämyksellisten ominaisuuksien lisäksi eettisyys, se reilun pelin henki.

Teoksessa nimeltä mainittuja ihmisiä on kohdeltava oikeudenmukaisesti. Nimettömillä mutta tunnistettavilla henkilöillä on heilläkin oikeutensa. Tietokirjoissa hyvän osviitan antavat Journalistin ohjeet. Kaunokirjallisuudessa maisema on useammin usvan peitossa. Se voi olla yksipuolisesta hyökkäyksestä koitunutta sotatanteresavua, sokean rakkauden aiheuttamaa auteretta, lyhytnäköisyyden sumua, itserakkauden tai koston ydinlaskeuma.

Kun usva aikanaan hälvenee, maisema paljastuu. Kuka tunnustautuu rumien näkymien ystäväksi?

Tekstille olen uuden ajan puutarhuri. Tarkastelen läheltä, tarkastelen kaukaa. Kaivelen maata nähdäkseni mitä siellä on. Joskus ehdotan lajiston laajentamista. Siemeniä minulla on aina taskunpohjalla. Muokkaan ja parannan, mutta en omilla ehdoillani. Iloitsen kasvusta, vehmaudesta ja lajien runsaudesta.

Arvostan ominaislaatua. Kitken, harvennankin. Pyrin turvaamaan kasvuolot ja vaalimaan, muistuttaa työympäristö sitten Thesleffiä, Simbergiä tai Boschia. Kirjailija tietenkin lopulta päättää, hyödyntääkö havaintojani vai ei.

Kielitoimistolle olen vakiasiakas, koska tieto ei aina löydy kirjoista tai netistä eikä se löytyessäänkään ole yksiulotteista. Tekstillä on ominaislaatunsa, siksi haen siihen täsmäratkaisuja, vaikka ne aina eivät olisi luutuneiden tai perinteistenkään sääntöjen mukaisia.

Lukuina olen kirjava sarja. Olen tehnyt töitä liki 10 kustantamolle ja toimittanut ja/tai oikolukenut kaikkiaan noin 150 kirjaa. Niiden joukossa on proosaa, dekkareita, dokumenttiromaaneja, esseitä, haastattelukirjoja, käsikirjoja, lyhytproosaa, matkakirjoja, (oma)elämäkertoja, oppaita, pienoisromaaneja, scifiä, tutkivaa journalismia, valokuvaa, sarjakuvaa, perinteisiä tietokirjoja…

Toimitustöistäni kolmannes on kaunokirjallisuutta ja seitsemäsosa käännösten toimituksia. Joka viidennessä teoksessa on useita tekijöitä. Keskiverto toimitustyö vie alle puolesta vuodesta reiluun vuoteen. Tyypillisesti luen tekstin 4–7 kertaa.

Yhdestä asiasta en tingi, se on työni ydin: en väheksy mitään tai ketään. Keskeistä on se, miten aihetta käsitellään ja ihmisiä kohdellaan. Kun lakkaan uskomasta, että kaikki ovat laulun arvoisia, tai en enää kunnioita laulajaa tai estradia, vaihdan alaa.

Vaan eipä tuo kovin todennäköiseltä näytä, niin ylpeä olen kirjailijoistani ja heidän teoksistaan.  Työ on ollut suoranainen ilo. Kunnia, etuoikeus.

 

Kääntäjänä

Sanotaan, että kirjoittaminen ja siten kääntäminenkin on yksinäistä puuhaa, mutta tosiasiassa kaikenlaista populaa riittää tungokseksi.

Ensin on kuitenkin mentävä uuden tekstin maailmaan yksin. Otan tekstin vastaan avoimin mielin, kun luen sen ensi kerran. Pois ennakkoasenteet, toiveet, pelot, odotukset.

Varsin pian mielen ympäristössä häämöttää jo muitakin. Kustantamon tyypit seisovat tuossa, hehkeinä ja rivakoina niin kuin aina. Kustannustoimittaja huikkaa rohkaisun. Toisessa suunnassa näkyy kirjailija, joka näyttää jo tekevän jotain ihan muuta, monesti seuraavaa kirjaa. Johonkin sivummalle on eristäytynyt graafikko miettimään kansia, markkinointi-ihmiset ovat tulossa.

Ja kauempana edessä näen ihmisjoukon. Siellä horisontin kupeessa siintävät lukijat. Saattaapa joukossa olla pari kriitikkoakin, vaikea sanoa näin kaukaa, mutta lukijoitahan hekin.

Käyn työhön. Joskus tekstin maailmaan meneminen tuntuu siltä kuin olisin sirkuksen notkea nainen, joka pyrkii ahtautumaan hämmentävän ahtaaseen laatikkoon. Tai sitten kokemus on kuin hurmahenkinen juoksu kesäyön niitylle. Murtautuminen vieraaseen taloon. Kiipeäminen tuuheaan kuuseen. Syrjäisen suon ylittäminen.

Olo helpottaa, kun olen päässyt livahtamaan, ahtautumaan, tunkemaan kirjan ja tarinan maailmaan. Tunnelma on seesteinen, päättäväinen. Odottava, koska kirjan kääntäminen on ihan eri juttu kuin sen lukeminen. Teksti pitää jollain tapaa elää läpi ja älytä, muuten käännös näivettyy.

Uudet tyypit saapuvat. Kirjan kertoja (tietokirjoissa kirjailija, kaunossa kirjailijan valitsema fiktiivinen hahmo, josta tosin huokuu kirjoittajansa ääni) on keskeinen. Millainen tyyppi? Miten kertoo? Mitä paljastaa itsestään suoraan tai sanavalintojen ja kerrottujen asioiden kautta, rytmin avulla? Vanavedessä lampsii esiin lisää tyyppejä. Henkilöhahmoja tai oikeita ihmisiä. Eläviä ja kuolleita. Kuulostelen heitä, muodostan mielikuvia. Suomennan heidät.

Tässä kohtaa viimeistään pulahdan kunnolla aihepiiriin. Jos kyse on esimerkiksi muusikon elämäkerrasta, alan kuunnella tuotantoa järjestelmällisesti alusta alkaen. Jos kirjailija, luen tuotannon. Jos nyrkkeilijä, perehdyn otteluhistoriaan.

Raakakäännöksen edetessä työskentely jossain kohtaa ikään kuin taas avautuu. Jos käytössäni on asiantuntija, kuten esimerkiksi eläinlääkäri Lina Gustafssonin Eläinlääkärinä teurastamossa -kirjassa tai dj Måns Mosessonin Aviciin elämäkerrassa Tim, saatan kysellä keskeisistä käsitteistä jo suht varhain. Ratkaisut teen itse, koska asiantuntija tuntee toki oman alansa, mutta ei ole vielä perehtynyt käännöstekstiin.

Raakakäännöksen valmistuttua käyn hiomaan tekstiä ja tarkistelemaan kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Luen, käyn kirjastossa, kaivelen nettiä, katson dokumentteja ja YouTube-pätkiä. Virkistän kieltä.

Kaikkea ei saa selvitettyä etäältä. Siksi soitan asiantunteville ihmisille ja utelen. Miltei poikkeuksetta he haluavat auttaa. Olen soittanut pukutehtaalle, buutsiverstaalle, leijakerhoon, asekauppaan, vankilaan, pommiekspertille, päihdeklinikalle, useille poliiseille, pienvenesatamaan, hotelliin, keittiömestarille, hautaustoimistoon, puheterapeutille, psykiatrille, historioitsijoille, yleiseen saunaan, toimittajille, muusikoille, kielitieteilijöille…

Toisinaan puhelu vie minut käymään paikalla ja joskus olen saanut postitse hassuja kapineita, esimerkiksi palasen käsiteltyä strutsinnahkaa, kun en millään ymmärtänyt, millaista se on. Tai Kämpin menyyn.

Vakiotyypit, kääntäjän enkelit, ovat kultaakin kalliimpia. Heitä ovat esimerkiksi dekkarien kääntäjälle ase- ja pommiekspertit, rikospoliisit, erityisen verkostoituneet ja supersosiaaliset ihmiset ja yleistietäjät. Ja kaksi ihanaa instanssia on yli muiden: kirjasto ja Kielitoimisto.

Kun faktat ovat ojennuksessa, kieli kohtaa alkuperäisteoksen sävyt ja tunnelmat, rytmi tarinan vuokset ja suvannot, käsikirjoitus lähtee kustannustoimittajalle. Olen siis melko samassa tilanteessa kuin kustannustoimittajana, mutta pöydän toisella puolella.

Minulla on ollut useita kustannustoimittajia, jotka kaikki ovat tehneet minusta paremman työssäni. Rakkaita terveisiä Timo Ernamolle, Vuokko Hosialle, Ari Elolle, Helmi Keräselle, Kristiina (Krista) Sarastille, Kaisa Uusipaikalle, Elina Koskelinille, Elias Salmiselle ja Jaakko Pietiläiselle.

Toimitusvaiheessa käsikirjoitusta pallotellaan, kunnes se on taittovalmis. Vaikka kuinka tarkkaa työtä pyrkisin tekemään, parannettavaa ja korjattavaa on aina.

Vihreä metodi on paras: Olen kirjoittanut kohdan, jonka yleisvaikutelma on keltainen. Kustannustoimittaja huomauttaa kohdasta, ja kun kustannustoimittaja huomauttaa, asiaa kannattaa tutkia. Kustannustoimittaja sanoo, että kohta toimisi sinisellä vaikutelmalla. En ole täysin tyytyväinen ehdotukseen, joten löydän vihreän vaikutelman, joka kuvastaa parhaiten alkuteoksen henkeä ja sen suomenkielistä tulkintaa. Kokonaisuus kohentuu.

Taiton jälkeen on oikoluku ja virheet toivottavasti minimissä. Luen tekstin taas kerran, ehkä seitsemännen, tässä vaiheessa se on jo todella hyvin muistissa, mikä tietenkin voi johtaa yhdenlaiseen sokeutumiseen. Onneksi kustannustoimittajakin lukee tai sitten oikolukija.

Painopäivän koittaessa lapsonen on yhä rakas, mutta sen potkaisee jo mieluusti maailmalle. Hyvää matkaa, pärjäät kyllä, käy joskus kotona tervehtimässä vanhaa äitiäsi, jos muistat.