A-lula.

Mick Farren:

Gene Vincent: Race With the Devil

Johnny Kniga 2011. Kansi: Ana Mitrunen.

Pikkuinen kirja vangitsee sen, miten vahvasti musiikki työntää, tönii, töykkii ihmisiä, ei pelkästään niitä, jotka sitä tekevät, vaan myös niitä, jotka kuuntelevat, ilahtuvat, innostuvat. Niitä joiden maailma avartuu. Heihin, meihin, kuului myös Mick Farren (R.I.P.), joka käyttää paikoin kieltä kuin runoniekka. Opuksessa on kulttikirjan hurmahenkeä.

Mick Farren hurmioituu:

Muistikuvissani esiintyy mustiin pukeutunut antisankari, jota valkoinen spotti seuraa – kuin vankia epäonnisen paon kliimaksissa! Huippujuttu, mama! Gene ei ollut lavalla yksin, ei sinnepäinkään. Taka-alalla lymysi Sounds Incorporatedin seitsemän soittajaa. Paras bändi jonka vuoden 1961 Englannissa rahalla sai, mutta Genen onnistui silti luoda nyrjähtänyt vieraantuneisuuden tuntu. Yksin omassa kiirastulessaan, vaarallisena ja haavoittuvaisena koko maailman edessä kuin mies, joka oli joutunut pimeän ja kieroutuneen uskonnollisen kokemuksen kouriin. Vääristynyt hahmo mustassa nahassa seisoi toinen jalka tanassa, polvi taivutettuna, ja toinen jalka jäykkänä metallisen tuen varassa, työnnettynä omituisesti taakse. Asento oli luonnoton, sitä voisi kenties kuvailla jopa epäpyhäksi. Hänen ruumiinsa tuntui olevan kierossa, kuin piinattu. Esityksen huippukohdissa hän tärisi päästä jalkoihin ja puristi mikkiständiä hansikaskäsillään, epätoivoisesti, aivan kuin vain se voisi estää raivokasta ja kiihkeää hetkeä paiskaamasta häntä syrjään.