Salihu.

Diamant Salihu:

Kunnes kaikki kuolevat

Johnny Kniga 2022.

Kävi niin, että ruotsalainen toimittaja Diamant Salihu seurasi työssään katujengien ammuskeluja Tukholman pohjoispuolella, Rinkebyn ja Tenstan tienoilla, teki juttuja aiheesta ja ärtyi hiljalleen. Yhteiskunta kävi erilaisin kokoonpanoin (poliisit, sosiaalityöntekijät, pelastushenkilöstö, media, poliitikot jne.) erityisen haavoittuvissa lähiöissä ikään kuin hoitamassa tilanteita. Puhettakin riitti, mutta asian ydin karkasi aina vähän syrjään. Mikä aiheutti ammuskelut? Salihu alkoi penkoa Rinkebyssä sattuneita tapauksia ja sai selville, että toisiaan Shottazin ja Dödspatrullenin riveissä ampuvat somalinuoret olivat aiemmin lapsuudenkavereita, naapureita, kuin veljeksiä.

Ruotsissa yhteiskunnan kahtiajako on tosiasia. Kantaruotsalaiset asuvat omilla alueillaan, maahanmuuttajat ”omissa” lähiöissään. Tulevaisuus näyttää erityisen näköalattomalta nuorten maahanmuuttajamiesten vinkkelistä. Karkeasti yleistäen vaihtoehtoja on kaksi. Huonosti palkattu työ pitkine päivineen tai rikollisuus. Laittomissa puuhissa on isoja riskejä, mutta mahdollisuus saavuttaa nopeasti asioita, joihin kunnollinen bussikuski-isä ei ole yltänyt. Köyhyys, osattomuus ja umpikujatunnelma selittävät rikollisuutta, koulutuksen vieromista ja päihteidenkäyttöä, mutta eivät sitä, mihin Salihu pureutui. Miksi vanhat ystävykset äkkiä olivat vihamiehiä ja pyrkivät saamaan toisensa hengiltä?

Salihu saa kirjassaan ”Miksi te ammutte toisianne?” -kysymykseensä useitakin vastauksia. Osa on luettavissa suoraan, osa kätkeytyy aiheen käsittelyn poimuihin ja odottaa oivaltajaansa. Kunnes kaikki kuolevat ei ole lääke. Kirjaa on turha lukea valmiina sosiologisena kaavana, joka parantaisi yhteiskunnan vinoumia. Teos ei siis ole se kiireisen ohikulkijan soitto hätäkeskukseen: ”Menkää auttamaan, tuolla makaa joku.” Se ei suo oman matkan häiriintymätöntä jatkumista ja omantunnon kevenemistä, koska ongelma ei ratkea kaukaa, käsiä pesemällä.

Sananen Salihun työskentelystä. Hyvään journalismiin kuuluu tasapuolisuus ja viileys. Aihe näytetään vastaanottajalle. Ei riennetä vetämään johtopäätöksiä, ei hätiköidä tuomitsevuuden, ennakkoluulojen, asenteiden ja erilaisista näkemyksistä juontuvien rinnakkaistotuuksien viidakossa. Ei jaeta pikaoikeutta. Kirjoitan tämän auki, koska onnistuneessa journalismissa noista seikoista kielii vain niiden poissaolo. Näin toimii myös Kunnes kaikki kuolevat. Laatujournalismissa punnitaan värittyneisyyden ja puolueellisuuden tuomien herkutteluhetkien sijaan aihetta, sen eri osasia, tuodaan esiin ristiriitaisiakin näkökulmia. Tästäkään työvaiheesta ei välttämättä jää kovin paljon jälkiä tuotokseen, olipa se tekstiä, kuvaa tai ääntä. Hyvä toimittaja niin ikään kysyy oikeat kysymykset. Ne, joilla on merkitystä yksittäisten ihmisten, yhteiskunnan kannalta. Salihun yksinkertainen miksi-kysymys on merkki viileän kysyjänsä suuresta sydämestä.

Sinnikkyyden ystävänä arvostan sitä, miten lakonisesti ja tarkasti Salihu kuvaa lukemattomia törmäyksiään vaikenemisen kulttuuriin. Hän totisesti yritti saada kuuluviin lähiöiden äänet. Kävi ovilla kolkuttamassa, soitti, lähetti viestejä, jätti lappusia postiluukusta. Pintaan nousi jopa tekijälleen harvinainen tunnemyrskyn poikanen. Salihu kirjoittaa: ”Mutta älkää tulko sanomaan, että kukaan ei piittaa, minähän yritän puhua teidän kanssanne, ajattelen.”

Salihu haastattelee kolmea Shottazin jäsentä:

”Miten te tienaatte rahaa?”

Kolmikko hymyilee kysymykselle.

”Yritetään vaan pysyä leivän syrjässä”, vanhin sanoo.

”Miten?”

”Mä oon ammattirikollinen”, hän vastaa kiertelemättä ja katsoo suoraan silmiin. Vastaus on yhtä luonteva kuin hän olisi sanonut olevansa opettaja.

He alkavat puhua rennommin. Vaikutelmani on, että he työskentelevät hyvin järjestäytyneesti ryöstöjä toteuttaessaan. On tähystäjiä, vahteja jotka pitävät silmällä, ettei vartijoita ja poliiseja näy. He heittävät tarvittaessa korpinjalkoja vaikeuttaakseen poliisin liikkumista. Pakoautoille on omat kuskinsa, joiden tehtävänä saattaa olla myös hakea ryöstäjät, kun nämä ovat piilottaneet pakoauton. Mieluiten autotalliin, joka kuuluu ”putsille” ihmiselle, eli sellaiselle, jota poliisi ei pidä silmällä.

”Oletko sä kuski?” kysyn.

”Mä meen sisään, mä oon toteuttaja”, kolmikon vanhin sanoo ja hymyilee tyytyväisenä. Kaverit nauravat.

Se tarkoittaa, että hän on yksi niistä, jotka murtautuvat ryöstökohteeseen, lastaavat tavaran isoon rakennustyömaasäkkiin ja raahaavat säkin pakoautoon. Sitten kaasu pohjaan. Takaa-ajotilanteessa poliisin ainoa mahdollisuus on yrittää pysäyttää auto heti kärkeen.

”Kyllä mä joskus ajankin, mutta tietyt tyypit on kyllä parempia kuskeja.”

”Kuinka monta teitä on sellaisessa ryöstössä?”

”Aina samanlainen crew.”

Verestäväsilmäinen kaveri vaihtaa aihetta. Hän haluaa puhua poliiseista.

”Mä haluan kysyy sulta, mitä sä aattelet poliisista?”

Katselen kolmikkoa ja sanon, etten haluaisi elää maassa, jossa ei ole poliiseja. Heitä tarvitaan.

”Ne kippaa kaikki paskakytät Rinkebyhyn”, Toteuttaja sanoo.

He mainitsevat esimerkkinä Husbyn mellakat. Niiden aikana mellakkapoliisi lähetettiin myös Rinkebyhyn, jonne levottomuudet olivat levinneet. Poliisit kohtelivat kavereiden mielestä aivan liian kovaotteisesti niitä, jotka arvioivat häiriköiksi.

”Ne töni ihmisiä ja lietsoi riitaa. Ne luuli vissiin olevansa villissä lännessä”, Punasilmä sanoo.

”Onko poliisi sen jälkeen parantanut tapansa?” kysyn.

”Nyt ne on entistäki röyhkeempiä”, Toteuttaja sanoo.

Hän kertoo käyneensä äskettäin intialaisessa ravintolassa Rinkebyn torin laidalla. Poliisi tuli ravintolaan ja käski muutaman asiakkaan ulos ravintolasta. Yksi poliiseista oli sitä mieltä, että Toteuttaja käyttäytyi häiritsevästi.

”Mitä poliisi sulle sanoi?”

”Että kuka jumalauta luulet olevas? Että luuletko olevas joku gangsterikunkku?”

Toteuttaja kertoo provosoituneensa ja vastanneensa ylimielisesti, että joo, just se mä oon.

Hänet pantiin maahan, käsiraudat selän taakse ja poliisiautoon. Toteuttajan mukaan hänet vietiin metsikköön Sörentorpin lähelle, joitain kilometrejä Rinkebystä länteen. Aiemmin siellä koulutettiin poliiseja ja poliisi vahvistaa, että sillä on tapana päästää siellä ulos henkilöitä, jotka on otettu kiinni ”järjestyshäiriön merkeissä”. Aiemmin Sörentorpiin jätetyillä oli edessään pitkä kävely, mutta sillä kertaa kaverit tulivat hakemaan Toteuttajan autolla.

”Ne tiesivät, mistä etsiä mua.”

”Käyttääkö poliisi usein teihin voimakeinoja?”

”Eihän meidän tartte kuin näyttäytyä, niin poliisi tekee ruumiintarkastuksen.”

Toteuttaja yrittää saada sympatiaa asiassa, jota hän ystävineen kutsuu vainoksi. Sitä harrastaa heidän sanojensa mukaan poliisi:

”Ei me olla mallikansalaisia, mutta mekin ollaan ihmisiä.”

”Viha lietsoo vihaa”, Punasilmä säestää.

”Vihaatko sä poliisia?” kysyn.

”En vihaa. Mutta en tykkääkään”, hän vastaa.

Takanani istuva tyyppi on ollut vaiti suurimman osan ajasta. Toisinaan hän nyökkää sen merkiksi, että on samaa mieltä. Punasilmä oikaisee omia puheitaan:

”Tiettyjä kyttiä kyllä vihaan sen takia miten ne on mua kohdelleet. Nehän nyysii. Sillä tavalla on sattunu useampaan kertaan, kun ne tekee tarkastuksiaan, jos vaikka ajan autoo. Sitten mun Air Podit on poissa. Vittumaista meininkiä.”

Olen kuullut samankaltaisia tarinoita muiltakin. Yksi haastattelemistani poliiseista on työskennellyt Järvassa vuosia ja sanoo, että väitteet varastamisista ovat ”99,99-prosenttisesti perätöntä puhetta”.

*

Lähiöverkostojen rakenteissa ei ole aivan vaivatonta pysyä mukana, koska ne muuttuvat herkeämättä. Kun verkoston seuratut henkilöt lähtevät kärsimään vankeustuomioitaan, toisia nousee heidän tilalleen, ja nämä uudet hahmot ottavat vastuulleen huumekauppaa, varkauksia, ryöstöjä ja petoksia, jotka myös ovat tärkeitä tulonlähteitä. Minkäänlaista selvää ja hierarkkista rakennetta ei ole, toisin kuin esimerkiksi prosenttijengeillä.

”Johtajia ei oo. Kaikilla on yhtä iso oikeus sanoo mitä mieltä on”, Toteuttaja sanoo.

Punasilmä huokaa ja haluaa selventää:

”Kaikkia ihmisiä, joista lehdet kirjoittaa, kutsutaan ’johtajahahmoiksi’. Luuleeko ne, että kaikki on johtajia? Ei nyt voi olla seittemäätoista johtajaa.”

”Ollaan vaan ystäviä”, Toteuttaja sanoo. ”Jos yks tarttee apua, muut tulee jeesaamaan. Jos joku haluu elää rauhassa vaimon ja lasten kanssa, siitä vaan. Kukaan ei estä. Ite kukin tienaa rahansa niin ku näkee parhaaks.”

Toteuttaja selventää:

”Mä ryövään. Jotkut myy hasista, toiset kokaiinia. Jokainen hoitaa oman tonttinsa.”

”Päättääkö joku tietty ihminen, kuka saa myydä Rinkebyssä?” kysyn.

”Se on ihan vapaata aluetta kaikille, jotka uskaltaa”, Toteuttaja sanoo.

”Onko se vapaata sellaisellekin, joka hengailee Dödspatrullenissa?”

Toteuttaja vakavoituu.

”Mä en usko, että kukaan Dödspatrullenista uskaltais ees seistä siellä.”

”Miksei?”

”Koska kuolleita on nyt siinä kakstoista, viistoista.”

”Ketkä hallitsevat Rinkebytä nyt?”

”Shottaz, enemmän tai vähemmän.”

Keskustelun aikana oivallan, miten arkipäiväisesti kolmikko suhtautuu väkivaltaan ja kuolemaan. Jossain määrin teen niin itsekin, kun tarkkailen heitä ja tilannetta toimittajana. Sellainen aikuistuminen, jossa ystävät ovat ennättäneet kuolla alle 20-vuotiaina, ei ole eikä sen pidä ollakaan normaalia Ruotsissa. Silti se kuuluu heidän arkeensa, kotikulmille. Samoin kuin muut kehnot edellytykset: diagnoosit, koulu, josta useimmat heistä eivät saa lukioon oikeuttavaa päästötodistusta, ja ympäristö, jossa monet muut ovat samassa tilanteessa. Ilmiö ruokkii itse itseään. Silti samankaltaisessa mahdollisuuksien puutteessa on tuhansia nuoria eikä heistä kuoriudu rikollisia, mutta ne harvat rikollisiksi ryhtyvät jyrsivät kaikkien tilannetta.

Toteuttajalla, Punasilmällä ja kolmannella vaitonaisella on kullakin omat syynsä siihen, miten he ovat ajautuneet valintoihinsa. Käännyn Toteuttajan puoleen ja kysyn, miksi hän on valinnut tällaisen elämän.

”Mä tein sen jo pienenä. Mä haluan tienata rahaa jotta mä pääsen ylös tästä suosta”, hän vastaa.

”Mitä se suo sulle on?” kysyn.

”Suo on asuminen Rinkebyssä, jossa jengi diilaa ja tappaa toisiaan.”

*

Olemme istuneet hampurilaisravintolassa jo tovin, kun alan hiljalleen kuljettaa keskustelua konfliktiin. Siihen miksi niin monta henkeä on riistetty.

Seurassani istuvat miehet ovat syntyneet Ruotsissa niin kuin suurin osa niistä noin viidestäkymmenestä ihmisestä, joiden on viime vuosina arvioitu kytkeytyvän joko Shottaziin tai Dödspatrulleniin. Valtaosalla on somalivanhemmat, mutta joidenkin sukujuuret ovat Lähi-idässä ja parin harvan Puolassa. Hampurilaisravintolan kolmikko kuitenkin ajattelee, ettei heitä niinkään yhdistä etninen tausta vaan lapsuus Rinkebyssä.

”Te olette olleet ystäviä, käyneet yhdessä koulua. Miten te reagoisitte, jos näkisitte tänään jonkun Dödspatrullenista?” kysyn.

”Jos me tänään nähdään, me tapetaan toisemme, koska verta on vuodatettu.”

”Milloin se loppuu?”

”Se on noidankehä. Mä en usko, että se tulee loppumaan. Jos se loppuu, niin se johtuu siitä, että on joutunu mullan alle tai saanu elinkautisen”, Toteuttaja sanoo ja luettelee nimeltä kuusi ystäväänsä, jotka on murhattu konfliktissa.

”Vihaatteko te Dödspatrullenin tyyppejä?”

”En mä niitä vihaa. Mutta siinä on kyse siitä, että tapetaan ne tai kuollaan itse. Mehän ollaan kuitenkin oltu lapsuudenystäviä. Mutta jos ne haluaa murhata mun ystäviä, ne haluaa tappaa myös mut”, Toteuttaja selvittää.

”Oletteko te puheväleissä?”

”Ei olla, ei oo mitään puheita. Ei ainakaan toimivaa.”

”Onko sovinto mahdollinen?”

”Ei oo. En mä haluu olla mun läheisiä ystäviä tappaneiden kanssa tekemisissä.”