Pojat.

Malin Persson Giolito:

Sinun käsissäsi

Johnny Kniga 2023. Kansi: Maria Mitrunen.

Billy ja Dogge ovat parhaat ystävät jo pikkupoikina. He ovat rikas esikaupunki ja köyhä lähiö. Etuoikeutettu kepeä elämä ja näköalaton raskas arki. Maahanmuutto ja kantaruotsalaisuus. Huomion hakeminen ja ujous. Perheyhteys ja vanhemmistaan vieraantuneet lapset.

Näiden kahden välillä on mahdollista kaikki ystävyydestä murhaan. Kun ystävyys sitten kääntyy kirjassa murhaksi, niin käy jo alkusivuilla. Kuolema ei pelkästään lopeta, se myös aloittaa ja jatkaa, kaikenlaista. Sitä kuvaa Sinun käsissäsi.

Malinin tarinat ovat aina huippuunsa mietittyjä, punnittuja ja silti niistä tihkuu inhimillisyys. Oikeudenmukaisuuden, tasapuolisuuden ja ylipäätään elämän pohdiskelussa on vaimeaa viisautta, joka ei tyrkytä itseään. Siksi siitä saattaakin takertua lukijaan murusia. Se on kuin siitepölyä mehiläisen takajaloissa.

Pojat:

Doggen ensimmäisen psykologin nimi oli Helena. Dogge oli toisella luokalla ja Jillin kaveri suositteli psykologia, koska oli käynyt tämän vastaanotolla oman poikansa kanssa. Pojalla oli ”lievä adhd” ja Jillin kaveri oli kertonut, että Helena oli ”hyvä auttamaan nuoria löytämään työkaluja”.

Dogge, Jill ja Teo ajoivat kantakaupunkiin Teon autolla. Helenan toimistossa oli valkeat seinät ja valkeat huonekalut, Helenalla valkea paita ja kirkkaanpunaista huulipunaa. Helena halusi, että Dogge piirtää. Dogge käski Helenaa piirtämään itse, jos piti sitä kivana tekemisenä.

Jill oli mukana vain ensimmäisellä kerralla. Toisella kertaa Dogge joutui menemään yksin. Teo sanoi odottavansa autossa. Helenalla oli lomake, se esitti Doggelle kysymyksiä, Dogge vastaili melkein kaikkeen. Kun hän tuli vastaanotolta, Teo oli lähtenyt, Dogge joutui istumaan porraskäytävään odottelemaan. Oli jo pimeää, kun isä palasi. He eivät enää menneet Helenan vastaanotolle.

Toisella kertaa Dogge tapasi psykologin, koska koulussa toivottiin sitä. Rönnvikenin koulupsykologilla oli sänki, liian isot housut ja likaiset kynnenaluset, joita se ronkki sillä välin kun hiljaisuutta pelkäävä Jill puhui tauotta. He kävivät miehen luona kolme kertaa, kolmestaan joka kerta. Dogge ei puhunut mitään. Sen jälkeen Teo uhkasi siirtää Doggen toiseen kouluun, jos se semmoinen peli ei loppuisi, eikä heidän tarvinnut enää käydä siellä.

”Poikani ei ole mikään mielipuoli, koulu haluaa vain hänelle diagnoosin, jotta saa lisää rahaa ja voi syyttää muita siitä, että opettajat ovat idiootteja.”

Kun Dogge oli kolmetoista, hänet passitettiin tapaamaan sosiaalitoimen määräämää psykologia. Sossu oli selittänyt, että Doggen ”olisi parasta” alkaa käydä vastaanotolla. Teo oli tehnyt konkurssin eikä voinut enää maksaa yksityisiä psykologeja. Kun Dogge tapasi sen psykologinaisen, Teo ja Jill eivät saaneet tulla mukaan. Psykologin nimi oli Jennie ja vaatetuksena farkut, mustat saappaat, pitkähihainen paita ja neljä korvakorua kummassakin korvassa. Psykologi aloitti kertomalla, että sillä oli vaitiolovelvollisuus ja että Dogge saisi mieluusti ajatella, että voisi kertoa mitä tahansa, ihan mitä itse halusi. Sen jälkeen psykologi lisäsi nopeasti kuin toivoen ettei Dogge kuulisi, että piti kuitenkin ymmärtää tietynlaisten asioiden olemassaolo. Ne sellaiset asiat psykologi oli velvollinen viemään eteenpäin poliisille tai Doggen vanhemmille.

”Eli siis”, Dogge sanoi. ”Jos mä kerron sellasia juttuja, jotka ei oo kiinnostavia, sä et tee mitään, mutta jos mä kerron jotain tärkeetä, sä kerrot kytille?”

Jennie selaili hetken kansiotaan.

”No entäpä”, Jennie sanoi lopulta. ”Jos alat kertoa jostain sellaisesta, mitä en usko voivani pitää omassa tiedossani, sanon heti siitä, niin voit lakata puhumasta, jos haluat.”

”Mistä mä sitten puhun?” Dogge oli kysynyt. ”Mun lapsuudesta vai?”

”Haluatko puhua sun lapsuudestasi?” Jennie nosti jalan toisen päälle ja nojautui tuoliinsa.

”Luuletko sä, että mä imin peukaloo vielä kun mä olin kymmenen tai pissasin sänkyyn vielä yläasteella tai että mä haluun mennä naimisiin mun mutsin kanssa?”

”Jos haluat puhua sellaisesta, kuuntelen mielelläni. Saat puhua, mistä itse haluat.”

”Miksi mun pitää puhua lapsuudesta, mähän olen vieläkin lapsi?”

”Kyllä, niin olet.”

”No keksi jotain muuta. Josta mä voin puhuu.”

”Miten koulussa sujuu? Viihdytkö siellä?”

 

Kun Billy oli kahdeksan, Våringen koulussa ajateltiin, että pitäisi järjestää tutkinta.

”Parasta olisi, jos voisimme saada apua siihen, että osaisimme auttaa Billyä”, Billyn opettaja sanoi. ”Jonkun joka saa häntä keskittymään. Mutta siihen tarvitaan tutkimuksia, muuten emme saa lisäresursseja.”

Kouluhoitaja auttoi Leilaa tekemään hakemuksen. Kaksi kuukautta myöhemmin Billy pyydettiin kouluterveydenhoitoon arviointikeskusteluun ja hän pääsi tutkimusjonoon.

”Seudulla on kovaa painetta palveluihin”, lääkäri selitti. ”Mutta teillä on oikeus ensimmäiseen tapaamiseen kolmen kuukauden kuluessa. Se on hoitotakuu. Ottakaa yhteyttä terveyskeskukseen, jos asia viivästyy.”

Kun Billy pääsi lasten- ja nuorisopsykiatrian piiriin ja kutsuttiin tutkimuksiin, Leila lähti mukaan ja joutui vastaamaan Billyä koskeviin kysymyksiin. Oliko raskaus ollut vaikea? Milloin Billy oppi puhumaan? Kävelemään? Milloin hän pääsi vaipoista? Imikö hän yhä peukaloa?

”Poika kasvaa niin kuin kasvaa”, Leila vastasi. ”Minun lapseni ei ole ongelma.”

”Meillä ei valitettavasti ole tarvittavia resursseja”, koulusta kerrottiin Leilalle, kun tutkimukset oli tehty. Mutta on muita kouluja, ei tosin meidän kunnassamme, mutta on olemassa vaihtoehtoisia reittejä. Pitäisikö sinun tutustua näihin mahdollisuuksiin?”

Kun Billy aloitti kuudennen luokan, hän sai alkaa taas käydä tapaamassa psykologeja. Suunnitteilla oli uusi tutkimus, sitä kutsuttiin seurannaksi.

”Kuule”, Billy sanoi psykologille. ”Sä luulet, että mä voin kertoa asioita niinku tarinaa, jossa on alku ja loppu ja keskikohta ja hirveästi jännittäviä asioita, jotka on sattuneet, ja sitten se tarina saisi sut sanomaan, että ahaa, ymmärrän. Mutta ei mulla ole sellaisia tarinoita.”

Psykologi oli katsonut ontoin silmin huonetta. Kun nainen veti henkeä, kuulosti siltä kuin se peittelisi haukotusta.

”En tarkoita, että sinun pitää kertoa tarinoita”, psykologi sanoi. ”Voit kertoa juuri sen, mitä haluat.”

Billyn mielestä siinä ei ollut järkeä. Niinpä hän ei sanonut mitään.