Dennis McNally:
Kerouac: elämäkerta
Johnny Kniga 2007. Kansi: Ana Mitrunen.
Jack Kerouac ja beat-sukupolven kirjailijat, erityisesti L. Ferlinghetti, ovat lähellä sydäntäni ylenpalttisesta maskuliinisuudestaan huolimatta ja kenties osin myös sen takia. Tehdaskaupungista ponnistanut vastakohtien ruumiillistuma Kerouac ikään kuin eli kirjoittaakseen (omaelämäkerrallisiahan teokset ovat) ja se on kuulkaas usein ankea polku. Siksi on ihanaa, että hän myös ehti kirjoittaa elääkseen: urheili, reissasi pitkin maata, diggaili jazzia, ehti ulkomaillekin, harrasti buddhalaisuutta, machoili, löysi hyviä ystäviä, kuten iki-ihanan A. Ginsbergin, etsi rakkautta ja rakasti kovasti, myös vaativaa äitiään…
Kerouac jätti minuun yhden erityisen sanatrauman ja se on virtsanpylväs. Käännökseen piti nimittäin keksiä sanaleikki, koska Kerouac harrasti tällaista nokkelointia. En sen koommin ole pystynyt kirjoittamaan virstanpylvästä tarkistamatta viiteen kertaan, että t ja s ovat oikein päin.
Jackin elämää 1950-luvun alussa, ”oikeissa töissä”:
Kerouac kuului nyt eksyneisiin. Hän eli hylkiöiden keskellä. Hän tunsi olevansa aivan yhtä turha ja hyödytön kuin joukkio ympärillään. Vuotta aiemmin hän oli nähnyt jalkakäytävälle kuolleen juopon, mutta hän ajatteli vasta nyt tajuavansa tilanteen hirveyden. Cameo oli vastenmielinen, halpa yömaja 3rd Streetin ja Howard Streetin välillä, hampaattomien vanhojen äijien koti, verhot paksussa pölyssä ja lakanat harmaiksi kuluneita. Paikka oli hiljainen, mutta Jack vietti suurimman osan ajastaan muualla, lähinnä työssä.
Arki rautateillä oli kuin nostalgiaharjoitus. Rata toi Jackin mieleen Lowellin keskustaan viuhkamaisesti johtavan raiteiden hämähäkinverkon. Työajat olivat epäsäännölliset. Toisinaan Southern Pacificin toimistosta soitettiin puoli viideltä aamuyöstä ja Cameon kumpuvatsainen valkohapsinen vastaanottoapulainen joutui kipuamaan portaat ja herättämään Jackin. Aamiaiseksi Jack nautti rusinapaahtoleipää, munia ja kahvia sekä toista lapsuuden suosikkiaan, lehtisalaattia ja pähkinävoita. Hän kirjoitti: ”Seksuaalienergia vaihtuu kivuksi työn ja kulttuurin ja luonnollisen utuisen pelon pääporteilla.” Hän pukeutui farkkuihin, työpaitaan, tukeviin työkenkiin ja turkiskauluksiseen takkiin, pisti baseball-lakin päähän, koppasi mukaansa jarrumiehen lyhtynsä, avaimet, juna-aikataulun, veitsen ja nenäliinan ja juoksi asemalle. Hän oli yleensä myöhässä, joten entisen jalkapalloilijan nopeus ja voima olivat tarpeen, kun hän koukkaili ja väisteli rautatiehallin poikki, kiisi raiteiden välissä ja hyppäsi junaansa. Jarrumiehen työ ei ollut kovin vaikeaa, enimmäkseen hänen työnsä oli laittaa puupölkkyjä jarruiksi vaunujen alle ja toimia lippumiehenä ja vaihdemiehenä niissä junissa, jotka kulkivat San Franciscosta etelään, Watsonvillea ympäröivälle rannikon maatalousalueelle.
