Anders & Anette de la Motte:
Kuolema Caprilla.
Johnny Kniga 2025.
Kuolema Caprilla on nopealla vilkaisulla helteenkestävä lomadekkari, ja vaikutelmaa tähdentää se, että murhamysteeri avaa Lomaparatiisin murhat -sarjan. Tunnelmassa väijyy ripaus luomiskertomuksen uteliaisuutta, petosta ja kärsimystä. Olemmehan äidillisessä Italiassa, jonka syleilyyn pikkuinen Vatikaani on vaipunut.
Kirjasarjan perusideassa on niin näpsäkkä piirre, että rakennustelineet on ikään kuin jätetty tahallaan kertomusrakennuksen ympärille sen valmistuttua. Anders ja Anette nimittäin ovat aviopari, ja he muistuttavat kovasti Caprille sijoittuvan dekkarinsa pääparia Hugo Lindiä ja Lara Belmontea, joiden välillä kipinöi maltillisesti Capri-kirjassa ja hiukan jo leiskuu Amalfin rannikolle sijoittuvassa kakkososassa. Sordiinon käyttö intohimoasioissa on näissä dekkareissa valinta, josta tekisi mieli onnitella tekijöitä. Tyylikästä.
Hugo joka tapauksessa on ruotsalainen opettaja, joka lähtee toivelomalleen Italiaan, Lara puolestaan on Belmonte Travelsin omistaja ja matkaopas, peri-italialainen nainen, teräväkielinen ja viehättävä. Hugon ja Laran ulkomuodosta lukiessa on pakko hapuilla alkuteoksen liepeitä, koska… miten voikaan olla, he ovat hyvin samannäköisiä kuin alter egonsa de la Mottet.
Kirjan genre muistuttaa vanhan ajan dekkaria, jossa on moderneja maustoksia. Cozy crime tavallaan kuvaa teosta, mutta siinä on myös christiemäistä terävyyttä ja takavuosikymmenien ruotsalaisen dekkariperinteen la dolce vitaa, makoisaa elämää. Henkilöitä rakennetaan verkalleen, tosielämälle flirttaillaan ja kuittaillaankin, käänteet seuraavat toisiaan kuin Caprin serpentiinitiellä eikä loppuratkaisu ole lainkaan hullumpi. Ainakaan piiloromantikon mielestä.
Nukkavierussa arjessa kitkuttavalle kääntäjälle kirja oli hieno työmatka. Työtehtävät hoidin tietenkin niin hyvin kuin taidot antoivat myöten, mutta pääsin siinä sivussa vähän lomailemaan.
Caprin tapauksessa paljon, paljon kiehtovammalle reissulle kuin nyky-Italialla on tarjota. Kirjan kautta nimittäin avautui aivan uskomaton tosielämän henkilö, joka on miltei omin pienin ruotsalaisin lääkärinkätösinsä entisöinyt/rakentanut Caprille suurenmoisen paikan San Michelen. Hän on Axel Munthe, jonka tunnetuin ja hyvinkin suositeltava teos Boken om San Michele on myös suomennettu nimellä Huvila meren rannalla. Minulla oli käytössäni J. Hollon käännöksen kuudes painos.
Munthen (1857–1949) elämä oli milteipä liian uskomaton ollakseen totta: ruotsalainen lääkäri nousi Euroopan ylimpiin piireihin, hienoimman kerman suosioon ja Ruotsin kuningattaren Viktorian henkilääkäriksi. Caprilaisten silmissä Munthesta sukeutui liki pyhimyksen veroinen hyväntekijä, ja siinä sivussa ylimaallisen ja monia arkkitehtonisia suuntauksia yhdistelevän huvilakompleksin rakentaja. Mutta mielenkiintoisinta on se, että hän oli tavattoman taitava, ilkikurinen, joskin hieman turhamainen ja aavistuksen luulosairas (!) kirjoittaja ja suurena eläinten ystävänä roimasti aikaansa edellä. Munthen rakkaus eläimiin on itkettävän ihanaa. Ehkä meillä ihmisillä vielä on toivoa.
Kuolema Caprilla saa siis Munthesta enemmän kuin pienen pikantin lisän, varsinkin jos hiukan perehtyy tohtorin vaiheisiin. En ole käynyt Caprilla, mutta teoksen suomennettuani olisin kovasti liioittelematta voinut vetää saarella melko perehtyneen turistikierroksen tai pari. En kääntämisen ansiosta, vaan taustatyön. Tutkin nimittäin Munthen lisäksi ahkerasti kaikenlaisia Capri-karttoja ja vilkaisin samalla vähän Salernonlahtea ja Caprin lähisaaria. Luin Capri-aiheista kirjallisuutta, myös kaunokirjoja ja matkakirjoja. Mitä antoisin nojatuolimatka, jonka varrella tulin kääntäneeksi kirjan.
Lara on immuuni tähtipölylle:
Lara oli poistunut pöydästä vain pariksi minuutiksi ja huomasi palatessaan, että tuntematon mies oli lyöttäytynyt hänen vieraidensa seuraan. Mies näytti ensivilkaisulla ränsistyneeltä, parta oli ajamatta ja vaatteet epämääräiset, mutta tarkemmin katsottuaan Lara arvioi, että epäsiisti look olikin tietoinen valinta.
Ulkopuolisia oli aiemminkin yrittänyt uida Laran matkaryhmään, ja tavallisesti hän olisi pyytänyt miestä lyhyesti ja kohteliaasti poistumaan, mutta Åse Anderborn ja Katrin Wendel istuivat kuin liimattuina miehen vieressä. Innostuneista ilmeistä päätellen he tunsivat miehen entuudestaan.
”Tiedätkö, kuka tuo mies on?” Lara kysyi Vincenzolta ja nyökäytti pöydän suuntaan.
”Tuo ruotsalainen?” Vincenzo vastasi ja kohautti harteitaan. ”Hän käy täällä melkein joka ilta. Luulen, että hän on asunut jo joitain viikkoja San Michelessä.”
”Mitä hän oikein puuhaa?”
”Tarkoitatko sen lisäksi, että etsiskelee aina ihmisiä, jotka tarjoaisivat hänelle viiniä?” Sabina sanoi ja nauroi. ”Katsopa!”
Lara kääntyi katsomaan pöytää, jossa Katrin Wendel oli kaatamassa miehelle hienoa viiniä illan aterialta.
”Käykö hän yksin?” Lara kysyi.
”Hän on ollut täällä pari kertaa myös jonkun naisen kanssa”, Vincenzo sanoi. ”Punatukkainen lettipää, rengas nenässä. Luulen, että he tekevät kirjaa tai jotain sen tapaista, koska mies puhui paljon ja nainen teki muistiinpanoja.”
”Okei…” Lara tarkasteli miestä. Olemuksessa oli jotain vastenmielistä, se oli Laran vaistomainen vaikutelma. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että mies oli tunkeutunut pöytään ja kaadatti itselleen kallista viiniä. Mies pälyili koko ajan ympärilleen kuin hän olisi etsiskellyt jotain. Tilaisuutta, mahdollisuuksia, jonkinlaista saumaa.
Hugo Lind oli noussut jaloittelemaan pöydästä ja Lara viittoi hänelle vaivihkaa.
”Tiedätkö, kuka tuo mies on?” Lara kysyi.
”Rafael Stjerne”, Hugo sanoi. ”Hän on näyttelijä, aika maineikas. Tai oli vielä joitain vuosia sitten.”
