Kim Berglund, Daniel Fridell & Theodor Lundgren:
Tunnusta tai kuole: eloonjäämistaistelu thaimaalaisessa kuolemansellissä.
Johnny Kniga 2025.
Jääkiekkolupaus Kim Berglund ei ollut aikuistumisen kynnyksellä kiinnostunut lajin vaatimasta kurinalaisuudesta eikä hän liioin halunnut hassata elämäänsä raatamalla pienellä palkalla tylsässä työssä. Hän tahtoi seikkailuja, rahaa, vapautta, kokemuksia.
Ja niitä hän myös sai, kunnes menetti kaiken. Jollei seikkailuksi lue Thaimaassa langetettua kuolemantuomiota, joka lievennettiin pitkäksi vankeusrangaistukseksi maan pahamaineisissa vankiloissa.
Berglundin omaelämäkerta on monesta syystä poikkeuksellinen. Ensinnäkin hän on niin kekseliäs ja sosiaalisesti lahjakas ihminen, että olisi voinut luoda komean uran monessa laillisessa työssä, ei pelkästään anabolisten steroidien salakuljettajana. Se tuo tarinaan tietynlaista haikeaa hohdetta. Toisekseen hän totisesti on elänyt, vaikka poistuikin lennokkain askelin kaidalta polulta. Kolmanneksi hän kirjoittaa niin paljaasti ja vimmaisesti, että sanat etsiytyvät iholle.
Ja neljänneksi. Hänen tarinansa toivottavasti pysäyttää lukijan hyvin perustavien kysymysten ääreen:
Saako rikollisia kohdella kategorisesti huonommin kuin muita?
Miten pahasti oikeusvaltio vaarantuu, jos poliisi saa käyttää rikollisia jahdatessaan mitä tahansa keinoja?
Onko ihminen, esimerkiksi lukija, ansainnut onnen, jos ei tajua arvostaa sitä?
Minä-kerronnalla etenevän elämäkerran suomentaminen on suuri ilo ja suuri suru. Sen mukaan, mitä tarinassa tapahtuu. Tietynlaisia hengenheimolaisen tunteita on mahdotonta välttää, jos kertoja on edes kelvollisen rehellinen. Kääntäminen muodostuu taakaksi, josta ei halua päästä eroon ennen kuin kantamus on viety määränpäähänsä.
Selkokielellä: olen yhä kiinnittynyt Berglundiin. Kuin kivensiru, joka on joutunut hiekkatiellä kaatuneen ihmisen ihon alle. Ehkä polveen tai leukaan. Näin on, vaikka olen havainnut ja vaistonnut hänen tarinansa heikot kohdat, sillä niitä kyllä on aina, olipa kertoja kuinka rehellinen hyvänsä. Näin on, koska pyrin käännöksessä toisintamaan alkuteoksen paljaan ja avonaisen kielen, eräänlaisen hirvittävän alastomuuden. Kuulostaa kenties retostelulta tai komeilulta, mutta tosiasiassa kyse on vain jaetusta kivusta.
Kim Berglund muuten onnistui lopulta pääsemään Thaimaan vankilahelvetistä ja kärsi rangaistuksensa loppuun Ruotsissa. Hän on hakenut oikeutta haastamalla Ruotsin valtion oikeuteen… vaikea sanoa, voiko mikään tuoda rauhaa yksinäisen ja levottoman sydämeen.
Klong Prem -vankilan vangit siirretään tulvien takia:
Sinä yönä ei juuri nukuta. Viiden aikaan meidät määrätään ulos vankilasta. Porteilla odottaa vaikuttava näky: riveittäin busseja, varmasti ainakin kaksikymmentä.
Ne ovat samanlaisia kuin muissakin vankikuljetuksissa oikeustalolle ja takaisin. Ikkunoissa on kalterit ja puupenkit ovat kovat. Jokainen meistä saa pussillisen riisiä ja puoli litraa vettä. Lehdistö ja tv seuraavat tapahtumia. Erikoisjoukkojen aseistetut naamiomiehet tekevät kohtauksesta entistäkin surrealistisemman. Meitä kohdellaan kuin eläimiä, ja meidät paimennetaan busseihin.
Tunnit kuluvat eikä matkanteko ala. Busseja lastataan yhä. Viimein pitkä karavaani nytkähtää liikkeelle erikoisjoukkojen saattamana. Tiet on suljettu kulkueemme takia ja pian olemme jo ehtineet moottoritielle, joka kaartaa Bangkokin yllä jykevän rakennelman kannattelemana. Bussissa en voi uskoa silmiäni, kun näen ystävieni tunkevan istuinten alle. Lattialla ei ole yhtään vapaata tilaa. Vakuuttelen itselleni, että matka kestää vain joitain tunteja, mutta aika kuluu ja bussi ajaa pysähtymättä aina vain eteenpäin.
Kun käännymme kohti Hua Hiniä, arvelemme, että se on määränpäämme, mutta kaupunki jää pian taakse ja epämiellyttävä tunne alkaa viritä. Virtsan ja hien lemu on sietämätön ja työnnän nenäni vasten pientä rakoa bussinseinässä, jotta saisin raitista ilmaa.
Vihdoin ja viimein pääsemme Nakhon Si Thammaratiin. Emme pysähdy sinnekään. Levottomuus leviää joukossamme, kun ymmärrämme, että olemme matkalla kohti tuntematonta. Paikkaa, joka on kuvittelukykymme tuolla puolen.
Olen ollut vankilassa viisitoista kuukautta. Oikeudenkäynnin päättyessä minulla oli siellä lujalla työllä saavutettu arki, vakauden illuusio, ja nyt sekin hajoaa. Kroppaa särkee ja jokainen liike on piinaa. Pää hakkaa ikkunaan, kun bussi tärisee, ja kaikkialla ympärilläni makaa ihmisiä. Näen virtsapuron virtaavan tohveleideni editse. Ulkona alkaa pimeys laskeutua. Oivallan, että pohja ei sittenkään ole vielä saavutettu. Tunnen täysin uudenlaista toivottomuutta.
