Diamant Salihu
Huumekartellit kuuntelussa
Johnny Kniga 2024.
Ruotsalainen tutkiva toimittaja Diamant Salihu kaivautuu toisessa teoksessaan Huumekartellit kuuntelussa entistäkin syvemmälle aihepiiriin, josta kirjoitti esikoisensa Kunnes kaikki kuolevat. Aihepiiri laajassa merkityksessä: yhä vähemmän minkäänlaisia rajoja kunnioittava (ruotsalainen) rikollisuus. Tavattoman ajankohtainen. Kunnes kaikki kuolevat -kirja valaisi Tukholman Rinkebyn katujengien Shottazin ja Dödspatrullenin sotatilaa ja yhteiskuntaan revennyttä syvää sosioekonomista kuilua, jonka toisella puolella on helppo onnistua, pärjätä ja menestyä, kun taas toisella puolella tulevaisuus esittäytyy näköalattomana.
Huumekartellit kuuntelussa -teoksessa Salihu laventaa otettaan. Hän toteaa itsekin teoksen lopussa, ettei ole haastavampaan hankkeeseen tarttunut. No, hyvin tartuttu. Rakennelma on mittava, mutta se pysyy kasassa, ei huoju, mutta paikoin natisee vaimean kotoisasti.
Runkona on kronologisesti etenevä iso tarina Ranskan poliisin hakkeroimasta salaisesta viestipalvelusta Encrochatista. Tapauksesta, josta kasvoi Europolin ja useiden eurooppalaismaiden poliisivoimien laaja yhteisoperaatio. Salihun viestipalvelukehikko yltää niin ikään käsittelemään poliisin hakkeroiman Sky ECC:n ja FBI:n kehittämän hunaja-ansan Anomin.
Salihun rakennelma ei suinkaan ole hylätty vaan päinvastoin kuhisee ihmiskohtaloita. Laaja henkilökaarti tuo tapauksiin konkretiaa, niistä tulee ihmisten elämää. Huumeiden salakuljettajien, rikollisverkostojen pomojen, ammattitappajien elämää. Kuriirien, katutason diilereiden, varastoijien. Poliisien kenttätyöstä ylimpiin pomoihin, paikallispoliisista kansalliseen erikoisryhmään Noaan. Syyttäjien. Uhrien omaisten ja rikollisten omaisten elämää. Saattaa olla, että tässä kohtaa äänikirjan kuuntelija on kiperämmässä tilanteessa kuin perinteisen kirjan lukija, koska painetun kirjan alussa on liki kymmensivuinen henkilögalleria, josta voi palata tarkistamaan, kuka olikaan Naamio, Rolex-mies, Darthvvader tai Kaataja.
Alkuteos sai nimensä itseltään Ketulta (Räven tai Kurdikettu, Kurdiska räven), tosin mutkan kautta. När ingen lyssnar (”Kun kukaan ei kuuntele”) on erään poliisin letkautus eikä itse asiassa lainkaan liity rikollisten ”kuunteluun” tai jäljille pääsyyn, vaan siihen, että pieni tutkintaryhmä nimeltä Team Foxtrot oli Ketun jäljillä jo ennen kuin tämä nousi valtakunnan uutisiin rikollisverkostojen väkivaltaisten, useita kuolonuhreja vaatineiden välienselvittelyjen takia. Poliisijohto ei pitänyt tutkintaryhmän varoittelua riittävän vakavana ja resurssit ohjattiin toisaalle. Kukaan ei kuunnellut.
Ja se eittämättä on yksi kirjan ydinsanomista. Rikollisuus ei pysähdy rajalle, olipa rajassa kyse maantieteestä, politiikasta, moraalista tai teknologian hyödyntämisestä. Se muuttuu, kehittyy, uusiutuu. Poliisin osa on ikuisen takamatkan takia ankea ja resurssisyistä kankea eikä Encrochatin tai Anomin kaltaisia jouluja tule joka vuosi. Ja jos tulee, jälkikäteen tullaan sanomaan, että lahjat olikin kääritty luvatta lainattuun paperiin, koska viestipalveluihin perustuva näyttö ei itsessään ole aivan ongelmaton.
Otaksun Salihun tähtäävän jälleen kerran siihen, että yhteiskunta havahtuisi. Että me ihmiset havahtuisimme ja tajuaisimme olevamme monissa, monissa, monissa, monissa asioissa kaikki samassa veneessä. Pulahtaa ei kannata, vesi on hyistä. Mutta voisimme ehkä virittää keskustelun siitä, mikä voisi olla toisin ja miten sen saavuttaa.
Salihu kirjoittaa:
Monet oikeuslaitoksen piiristä haastattelemistani henkilöistä uskoivat, että Encrochat-, Anom- ja Sky ECC -operaatiot muuttaisivat kehityksen suuntaa. Kirjoitushetkellä yli neljäsataa ihmistä oli tuomittu yhteensä yli 2 300 vuodeksi vankilaan ja tuomiot perustuivat salatuista viestintäpalveluista saatuihin tietoihin. Kun tutkiskelin muiden maiden tilannetta, kävi ilmi, että niissäkin oli saatu langettavia tuomioita ja esimerkiksi Saksan korkein oikeus Bundesgerichtshof ei ollut nähnyt esteitä Encrochat-todistelun käytössä rikosprosesseissa. Selvää oli, että salatusta viestinnästä näyttönä väännettäisiin kättä myös jatkossa.
Kaduilla meno oli kuitenkin jatkunut samanlaisena. Hämmästyttävää kyllä poliisin menestysoperaatioiden seuraukset olivat painvastaisia kuin oli uskottu.
Kun johtavia rikoksentekijöitä napsittiin kiinni, syntyi valtatyhjiö. Siitä seurasi villin lännen meininki, jossa nuoret kriminaalit ”juoksivat ympäriinsä kuin päättömät kanat”, Sascha Viklundin siskoa siteeratakseni. Uusi sukupolvi oli aseistettu ja valmis turvautumaan vakivaltaan, mutta toisin kuin konkareilta, nuorilta puuttui niin tajua seurauksista kuin kokemusta aseenkäytöstä.
Useimmiten noihin episodeihin liittyi se, että niin sanottu enemmistöyhteiskunta, liikeyritykset ja julkiset toiminnat, oli vetäytynyt väkivaltaan vajonneelta alueelta. Siellä missä jengivakivalta oli tuntuvinta, kamppailivat yksinhuoltajaäidit arjessaan joskus seitsemän kahdeksankin lapsen kanssa ja isät loistivat poissaolollaan. Puutteellinen kielitaito yhdistettynä työttömyyteen ja epäonnistuneeseen koulunkäyntiin ajoivat pitkittyneeseen ulkopuolisuuteen.
