Ilse Hammar:
Isäni Olavi Virta: perhe-elämää Kuninkaan varjossa
Johnny Kniga 2018.
Ilse Hammarin tarinassa on viehättävää maanläheisyyttä, vaikka lapsuus ei ollut kovinkaan tavallinen. Eräällä tapaa Ilsen muutto Ruotsiin alle kaksikymppisenä säilöi hänen Suomensa ja tyttöajan muistot kuin kirjojen välissä kuivatetuiksi kukkasiksi. Vuosikymmenten mittainen elämä Ruotsissa on myös syy siihen, miksi alun alkaen suomenkielinen Ilse on muistellut elämäänsä ruotsiksi. Tyttären muisteluksia maustavat äiti Irenen muistikuvat. Syntyy eri aikojen liikahduksia, sukupolvien ketjut ilmestyvät näkyviin.
Tarinoissa herää eloon menneiden vuosikymmenten Helsinki, kokonaan toinen aika, suomifilmimäinen, turmeltumaton. Unohtumattoman vaikutuksen minuun tekivät Olavi Virran sanat vaimolleen, kun hän kuvasi niitä kuuluisia laulujen lunnaita: ”Kun seison lavalla, olen täysin yksin, jätetty parrasvalojen loisteeseen, irrotettu todellisuudesta. On vain minä ja ääneni. Minä laulan ja annan yleisölle kaikkeni ja samalla tyhjennän elinvoimaani.”
Isä Olavi ja tytär Ilse:
Olin jo pitkään pohtinut yhtä kysymystä ja päätin kysyä asiasta:
”Kuule, isä, uskotko sinä Jumalaan?”
Rippileirin sanoma oli yhä kirkkaana mielessäni.
Isä mietti ja ja sanoi lopulta:
”Minä en tarvitse Jumalaa. Minä uskon itseeni, en mihinkään muuhun.”
Vastaus oli minusta kummallinen, mutta asia askarrutti edelleen, joten kysyin:
”Oletko pyytänyt koskaan anteeksi mitään?”
Tuohon kysymykseen isällä oli selkeä vastaus:
”Ei, en ole pyydellyt anteeksi. Mitä hyötyä siitä olisi? En jää koskaan murehtimaan menneitä. Tehty mikä tehty. Se on ohi. Minä katson eteenpäin ja yritän tehdä tulevasta parhaan mahdollisen.”
Istuimme hetken hiljaa, ja isä jatkoi:
”Sana anteeksi ei merkitse mitään. Teot ratkaisevat.”
Ajattelin isän sanoja ja päädyin siihen, että anteeksi pyytämisen sijaan voi tehdä anteeksi.
Kotiin tultuamme seisoimme parvekkeella ja katsoimme näkymää. Aurinko oli laskemassa, ja meri väreili hiljakseen. Yksi ja toinenkin merilintu teki itsensä tiettäväksi siipiään pörhistellessään. Ymmärsin, että isä oli ollut huolissaan minusta, ja halusin osoittaa arvostavani sitä, että hän välitti. Halusin kovasti tehdä anteeksi ja sanoinkin:
”Jos tahdot, pesen huomenna kaikki ikkunat.”
