PJ Harrison:
Gallagher: tuhkasta nousee Oasis.
Johnny Kniga 2025.
Gallagherin riitaisat veljekset alkoivat vaivihkaa ryövätä sydäntäni pian ensimmäisten sivujen jälkeen, kun suomensin kiireaikataululla PJ Harrisonin Tuhkasta nousevaa Oasista. Se oli varsin odottamatonta, koska oletin olevani immuuni sukupolveni suurisuisille miehille, jotka työllistävät nonstop-paukuttelullaan kokonaista henkseliteollisuuden haaraa, olkoot kuinka lahjakkaita muusikoita hyvänsä. Toistensa julkinen panettelu ei sekään nosta pisteitä, vaikka olisikin verbaalisesti viihdyttävää.
Kohtalokseni koitui rakas vanha tuttu. Vimma. En ollut odottanut, että Gallagherit ovat niin sydänjuuriaan myöten täysillä ja paljaina kaikessa, mitä tekevät. Musiikissa. Elämässä. Rakkaudessaan (äitiinsä, Manchester Cityyn, valikoituihin naisiin – ja viimein tärkeimpänä lapsiinsa). Riitaisuudessaan. Kemikaaleissa. Retostelussaan. Manchesterin murre kruunaa kiivaan suoraviivaisuuden, jonka alla piilee kaikenlaista melko inhimillistä.
Enkä ollut odottanut sitäkään, minkä PJ Harrison näyttää todeksi: Liamin ja Noelin tarina heijastelee kiehtovilla tavoilla Englantia, kuningaskunnan henkeä. Työväenluokkainen elämäntapa ja arki saavat nostalgista hohdetta, samoin lähihistoria.
Gallagher-kirjaa kääntäessäni tunsin myös sakenevaa myötätuntoa Harrisonia kohtaan. Hän on Oasis-fani, Gallagherin veljesten takavuosituttu, musiikkialan toimija ja Manchesterista kotoisin itsekin. Tarinan mukaan Harrison oli Gallagher-kytkennöistään huolimatta ja ehkä myös osin niiden takia laatimassa Noelista ja Liamista soolouravuosien tuplaelämäkertaa, kun Oasis ilmoitti paluustaan elokuussa 2024.
Veljesten soolouravuodet ovat nekin yhtään liioittelematta yllättävän kiinnostavia ja juuri niiden avulla on mahdollista päästä Oasis-supertäyteyden taakse, lähemmäs sitä, keitä nuo vimmaiset veljekset ovat.
Oasiksen paluu-uutisen jälkeen Harrisonin oli kuitenkin melkeinpä pakko laajentaa tarinansa kaarta. Niin merkittävä oli tieto vuosia välirikossa olleiden veljesten paluusta samalle lavalle (yhtä aikaa).
Harrison teki käsittääkseni alusta asti epävirallista elämäkertaa, eli kohteet eivät olleet kirjahankkeessa mukana. Oasiksen paluukoneiston käynnistyminen vahvisti ilmiselvää tosiasiaa: Gallagherin veljekset eivät aikoneet päästää yhtäkään ylimääräistä paluunsa tuottamaa lanttia vieraisiin laareihin, joten haastatteluja kirjaan ei ollut luvassa. Ja mitä on bändikirja ilman kohteiden haastatteluja, ajattelevat monet.
No, se voi olla esimerkiksi Harrisonin luomus. Kauempaa tehty mutta oivaltavasti kirjoitettu kirja, jossa avataan kohteiden elämää ja persoonaa heidän musiikillaan ja päinvastoin. Kun jättää sivuun anglotyylisen toistelun (piinallista, piinallista) ja kehuvan retostelun (mutta miten kiehtovan, ylimaallisen ja aivan suu-ren-moi-sen piinallista), jäljelle jää pääasiassa medialähteistä sommiteltu kelpo tarina kahdesta miekkosesta, joista tuli järkyttävän lyhyessä ajassa rikkaita, palvottuja ja kuuluisia, peräti sukupolvikokemus, jos ihmisistä niin voi sanoa.
PJ Harrison kirjoittaa:
Valkoinen tuhka leijailee ilmassa, palauttaa hiljalleen maahan sen, minkä tuli on tuhonnut, ja vie katseen kolmeen tyhjään tuoliin keskellä murheen maisemaa. Kolme tuolia kolmelle veljekselle. Näkymä on ”One of Us” -biisin musiikkivideolta vuodelta 2019, ja biisi Liam Gallagherin toiselta sooloalbumilta Why Me? Why not. Video ei ole pelkkä promotyökalu. Se on kipeää, visuaalisesti vetoavaa mietiskelyä, jonka keskiössä on särkynyt veljeys. Hyvin yksityisen surun julkinen ilmaus.
Video on mustavalkoinen, mutta kuvauspaikka, tunteiden paino ja Suur-Manchesterin karut maisemat hehkuvat värejä Technicolor-tyyliin. North York Moors on kuin tienoon keuhkot, joilla Manchester hengittää. Sopivasta kohdasta ylänköä voi nähdä koko kaupungin. Sään haalistamien punatiilirakennusten ja teollisen vallankumouksen ränsistyneen komeuden keskeltä nousee yhä uusia varhaisen 2000-luvun kasvottomia pilvenpiirtäjiä kurkottamaan kohti luoteen raskaita taivaita. Se on kokonaisen eliniän päässä niistä Burnagen vuokrataloista, joissa Liam varttui. Mutta se on täydellinen tähystyspaikka muistella ja etsiä perspektiiviä.
Kymmenen vuotta sitten. Oasiksen loppu, veljeyden loppu, erään identiteetin loppu. Liamin video ”One of Us” ilmestyy päivälleen vuosikymmen sen jälkeen, kun veljekset lastasivat kilpaa kamelin selkää, ja se kuuluisa oljenkorsi oli liikaa. Biisi ja siitä tehty video eivät vaivaudu käyttämään epäsuoria merkityksiä tai symboliikkaa. Ne ovat avoin kirje hänen kadottamalleen veljelle. Ja tähän mennessä vahvin Liamin monista yrityksistä saada Noeliin yhteys ja ehkä jopa kirvoittaa veljeltä vastaus. Pikkuveli on vaihdellut negatiivisen ja positiivisen lähestymisen strategioita, kun isoveli on pitänyt tämän tietoisesti jäähyllä. Noelin hiljaisuus suo hänelle moraalista ylemmyyttä, mutta veljeksistä kumpikin tietää, että se on osa peliä. Se on heidän yhteisten vuosiensa kuvio, joka sai alkunsa melkein heti Liamin syntymän jälkeen.
Videolla Liam ilmestyy korkeasta heinästä, kun sade liittyy tuhkan seuraan painuakseen karuun maahaan. Tuo pohjoisen luonnon kuva on milteipä apokalyptinen. Osittain se on ohjaajan luomaa leimallista estetiikkaa. Osin muistuma korventavasta veljeydestä. Jopa suurin pohjoisen hahmoista näyttää pieneltä keskellä nummia. Hän nousee rinnettä ja askeltaa kameraa kohti yllään Barbourin öljykankainen anorakki. Takki on laulajan lisäosa. Toinen iho. Perinteisen brittibrändin takki, jossa on ajanmukainen leikkaus. Hän kohtaa kameran silmän kasvoillaan ilme, joka häilyy uhkaavasta viattomaan kuin empivä ruletin pallo kahden vaiheilla, kierähtääkö mustalle vai punaiselle.
