Michael Gruber:
Kangastusten kirja
Johnny Kniga 2008. Kansi: Jussi S. Karjalainen.
Michael Gruber kirjoittaa mietittyjä ja silti letkeitä dekkareita. Juonirakennelmat ovat pykälän verran tavanomaista kunnianhimoisempia. Kangastusten kirjassa on kaksi aikatasoa, joista toinen ovat vuosisatoja vanhat kirjeet. Juonen perustaso liikkuu tässä ajassa, tosin sekin muistelustekstinä: kuolemaa odottava mies kertaa elämäänsä. Pengoin vähän käännöstä varten suomen kielen kehityskulkua 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin ja kehkeytin vanhan sävyn, tai pikemminkin vanhahtavia sävyjä, jotka ovat lumetta niin kuin kirjallisuudessa kaikki, mutta ankkurit ovat tosikielessä. Viihde ei ole yhdentekevää, se on viihdettä.
Gruber puhuu henkilöhahmonsa avulla todesta:
Mikä onkaan todellisuuden perusta, jos ihminen tunnustaa muistojen olevan väärennöksiä? Kun ajattelen asiaa, minun on ajateltava Amalieta. Minun tietääkseni hän ei ole toden teolla valehdellut kertaakaan elämänsä aikana. Tarkoitan, että hän varmasti valehtelisi pelastaakseen jonkun, esimerkiksi laskisi luikuria Gestapolle auttaakseen piilottelevaa karkulaista. Muutoin ei. Mutta jos valehtelee jatkuvasti jollekulle hänen kaltaiselleen, valheen kohteen on tavallaan vetäydyttävä toimimasta valehtelijan todellisuuden perustana. Kuin pieni etana vetäisi tuntosarvensa sisään ja jättäisi toisen ajelehtimaan sepitteen sakeaan, sameaan maitomaiseen usvaan. Amalien kaltaiset eivät tee niin tahallisesti, vaan se on moraalisen maailmankaikkeuden hienovaraista fysiikkaa. Ja niin minä en ajelehtijana tuota muuta kuin lisää sepitettä. Olen asianajaja ja mitä muuta asianajaja on kuin palkattu sepittäjä, jonka sepite oikeudessa vertautuu vastapuolen asianajajan sepitteeseen ja niitä arvioi tuomari tai valamiehistö. Ja tuo arvioija päättää, mikä sepite hänen mielestään muistuttaa eniten hänen kunnianarvoisten aivojensa luomaa sepitekuvaa maailmasta ja puoltaa sitten jompaakumpaa sepitettä ja niin on oikeus tapahtunut.
