Hiiviö.

Malin Persson Giolito:

Lapsi vain

Johnny Kniga 2021. Kansi: Ana Mitrunen.

Asianajajadekkarisarjan ensimmäisessä osassa Sophia Weber ottaa hoitaakseen seitsemänvuotiaan kouluhäirikön Alexin asiat, siis ryhtyy pojan edunvalvojaksi. Kiireellisesti sijoitetun lapsen asioiden pitäisi olla päällisin puolin järjestymässä, monet eri tahot ja viranomaiset tekevät yhteistyötä, mutta niin vain lapsi solahtaa koneiston uumeniin.

Malin valottaa tapauksen avulla koko yhteiskuntaa, sen rakenteita, asenneilmapiiriä, ihmisiä. Hän kirjoittaa älykkäästi, rakentaa juonikuviot ja asetelmat keskimääräistä skarpimmin ja onnistuu herättämään isoja tunteita melko lakonisesti, todeten. Sydän, lämpö, on silti läsnä. Herkullisinta oli kääntää Alexin äidin Linda Medner Anderssonin sisäistä tarinointia. Jotenkin niin se vain on, että hyvyys monesti on seisahtunutta, pahuus liikkeessä.

Omanlaisensa äiti Linda puhuu:

Neuvola oli kyllä pahimmasta päästä. Sinne oli pakko mennä, muuten ne soittivat ja ihmettelivät, miksi minua ei näkynyt. Taas yksi niistä jutuista, Valtio valvoo kaikkea. Kaikki ne byrokraatit, jotka vähän niin kuin katselevat ja ajattelevat: Mitä tuo pikkuinen vaaleatukkainen henkilönumero aikoo tehdä typerällä pikkuelämällään? Siitähän otetaan selvä.

Niin, se neuvola. Siellä minä istuin uimahallin ja märkien vaippojen hajuisessa odotushuoneessa. Muut äidit puhuivat kaiken maailman soseista ja koliikkitipoista. Sitten ne tyyliin alkoivat kavereiksi, sipisivät ja supisivat nännien haavoista ja kuumeesta ja pomoista ja miehistä, jotka eivät tajua mitään. Sipi-sipi.

Kukaan äideistä ei kertaakaan sanonut mitään minulle. Kyllä se minulle kävi, mutta joskus joku niistä mulkoili. Vaikka en tehnyt mitään, en häirinnyt, istuin vain ja kuuntelin. Ja tuijotin, en tietenkään voinut olla tekemättä niin, tuijottamatta.

Ihmiset eivät ole ihan viisaita päästään. Pikkulasten äidit ovat pahimpia. Ne näpräävät jatkuvasti lastensa kimpussa. Riisuvat paitaa, pukevat paitaa. Avaavat vetoketjuja, sulkevat niitä. Nyhräävät lapsen yhdeksää haituvaista otsahiusta kiinni minipinnillä, joka irtoaa neljässä sekunnissa. Jos lapsi itse ei ehdi irrottaa sitä ennen sitä, tietenkin, silloin se ei jää paikalleen niinkään pitkäksi aikaa. Ja sitten näprätään vähän lisää. Kostutetaan sormi ja hierotaan pois tahra suupielestä, pai-pai. Riisutaan lapaset ja kokeillaan, ovatko kädet kylmät. Puhalletaan niihin, puuh-puuh. Pussataan, pusi-pusi. Näprätään, näprätään, näprätään. Jatkuvasti. Se on ihan sairasta. Tylsämieliset viisikymmentäluvun mimmit. Todella säälittävää.

Neuvolassa ne ajoivat rattaat kiinni odotushuoneen sohvaan. Ja ne rattaat olivat valtavia, ne heiluivat, keinuivat sivuittain kuin amerikanraudat. Lapset vain istuivat ja toljottivat tyhmän näköisinä ja niiden iso pää pisti esiin rattaista. Suunnattomia jättiläispäitä, ne näyttivät kuin pillin päässä leijailevilta tivolipalloilta. Niin saatanan rumilta.

Lapsi vain Johnny Knigan sivuilla