Hannes Råstam:
Kuinka tehtiin sarjamurhaaja: Thomas Quickin tapaus
Johnny Kniga 2013. Kansi: Ana Mitrunen.
Murheellisessa mielessä huikea tarina siitä, miten pahasti oikeusjärjestelmä voi pettää. Thomas Quick oli tunnustanut kolmisenkymmentä henkirikosta ja kärsi elinkautista kahdeksasta murhasta Säterin mielisairaalassa, kun päätti puhua toimittaja Hannes Råstamille. He tapasivat ja alkoi prosessi, joka johti Quickin, nykyisin Sture Bergwallin, tuomioiden purkamiseen, ainakin osittaiseen maineen palauttamiseen, koko Ruotsin järkytykseen ja siitä virinneeseen massiiviseen julkiseen keskusteluun sekä jo ennen suomennoksen ilmestymistä menehtyneen Råstamin kirjaan.
Råstam kirjoittaa luonteikkaasti, on ytimeltään vähäeleinen. Ilo kääntää. Teos sai Ruotsin tutkivien journalistien yhdistyksen Guldspaden-palkinnon 2012.
Hannes Råstam kertoo:
Säterin sairaalassa 17. syyskuuta 2008
Kun tapasimme kolmannen kerran Säterin sairaalan vierailuhuoneessa, Sture Bergwall sanoi:
”Nyt haluaisin kuulla, mitä mieltä sinä olet.”
Pyyntö oli epämukava.
Quick oli itse sanonut ottaneensa aikalisän, koska hänen tunnustuksiaan ei uskottu. Mitä tapahtuisi, jos minäkin nyt kyseenalaistaisin ne?
Yritin naamioida karvaan vastaukseni nöyryyteen.
”En ollut mukana murhiin liittyvissä käänteissä enkä ollut mukana oikeudenkäynneissä. En voi tietää, mitä on tapahtunut. Voin vain työstää hypoteeseja.”
Katselin Sturea, kun hän pohti ajatuksenkulkua. Näin että hän hyväksyi perusteluni.
”Sain Norjassa tilaisuuden tutustua tarkasti kuvamateriaaliin, jota rikospaikkakäyntien aikana tehtiin. Ja kerron, mitä näin: sinä sait lääkevalmistetta, joka aiheuttaa herkästi riippuvuutta, hyvin vahvaa lääkettä nimeltä Xanor. Suuria määriä. Rikospaikkakäyntien aikana näytit olevan kovasti tokkurassa. Kun pääsitte Ørjeen ja sinun piti näyttää, mihin Theresen ruumis oli haudattu, sinulla ei näyttänyt olevan hajuakaan siitä, mitä pitäisi tehdä.”
Sture kuunteli erittäin tarkkaavaisena. Hän oli keskittyneen näköinen, mutta ilmeestä ei voinut mitenkään päätellä, mitä hän ajatteli.
”Et osannut johdattaa poliisia sorakuopalle, vaikka olit luvannut”, jatkoin. ”Et osannut viedä heitä Theresen ruumiin luo. Käyttäydyit niin kuin et olisi koskaan käynyt paikalla aiemmin.”
Katsoin Sturea ja kohautin harteita epätietoisuuden merkiksi.
”En tiedä, miten asiat ovat, mutta minua alkoi kyllä vahvasti epäilyttää, kuten puhelimessa jo sanoin.”
Sture istui edessäni, katse oli tyhjä. Istuimme pitkään puhumatta mitään. Minä rikoin hiljaisuuden.
”Sture, ymmärrätkö, että näin kaiken sen kuvanauhoilta?”
Sture ei puhunut, hymisi vain ja nyökkäsi. Hän ei vaikuta vihaiselta, ajattelin. Olin sanonut sen, mitä minulla oli sanottavanani. Sanoja ei voinut perua eikä minulla ollut lisättävää.
”Mutta…” Sture sanoi ja vaikeni taas.
Hän puhui hitaasti ja tunteikkaasti:
”… jos on niin, etten tehnyt yhtäkään niistä murhista…”
Taas hän vaikeni, istui hiljaa ja tuijotti lattiaa. Äkkiä hän nojautui minua kohti, ojensi kätensä ja kuiskasi:
”Jos niin on, mitä minun pitäisi tehdä?”
Kohtasin Sturen toivottaman katseen. Hän oli aivan tolaltaan.
Yritin puhua useaan otteeseen, mutta olin niin liikuttunut, etten saanut ääntäkään ulos. Lopulta kuulin itseni sanovan:
”Jos niin on, ette ole tehnyt yhtäkään niistä murhista, siinä tapauksessa sinulla on nyt elämäsi tilaisuus.”
Tunnelma pienessä huoneessa oli käsinkosketeltavan tiivis. Tiesimme kumpikin, mitä oli tapahtumaisillaan. Sture oli hyvin vähällä kertoa minulle, että oli valehdellut kaikki ne vuodet, vuodet Thomas Quickinä. Periaatteessa hän oli jo tehnyt sen.
”Siinä tapauksessa sinulla on nyt elämäsi tilaisuus”, toistin.
”Minä elän osastolla, jossa kaikki luulevat tietävänsä, että olen syyllinen”, Sture sanoi hiljaa.
Nyökkäsin.
”Asianajajani on vakuuttunut siitä, että olen syyllinen”, hän jatkoi.
”Tiedän”, sanoin.
”Kuusi tuomioistuinta on tuominnut minut kahdeksasta murhasta.”
”Tiedän. Mutta jos olet syytön ja valmis kertomaan totuuden, millään muulla ei ole merkitystä.”
”Luulen että meidän pitää nyt lopettaa”, Sture sanoi. ”Tämä on vähän liian iso juttu purtavaksi yhdellä kertaa.”
”Saanko tulla vielä käymään?”
”Tervetuloa”, hän sanoi. ”Milloin tahansa.”
