Laurie Lynn Drummond:
Kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan
Johnny Kniga 2005. Kansi: Mika Tuominen.
Jumaluudet hymyilivät ja sain ensimmäiseksi omaksi käännöksekseni suurenmoisia kertomuksia, jotka kiertyvät amerikkalaisen pikkukaupungin Baton Rougen naispoliiseihin ja muodostavat löyhän kokonaisuuden. Drummond on itsekin entinen poliisi, sittemmin kirjallisuuden professori. Mahtava kombinaatio.
Kertomuksissa yhdistyy fiktion oivaltava rakentelu, vastustamaton tietämys, kuvatun todentuntuisuus ja suvereeni kieli, joka tuo tekstiin kaikki aistit, ruumiinnesteet, pelon, elämän ja kuoleman. Olin lumoutunut. Melko pian kääntämään ryhdyttyäni oivalsin, että minun on syytä tehdä taustatyö huolella ja ottaa selvää poliisin ammattikielestä ja erityisalojen sanastoista, esimerkiksi lääketieteestä ja aseista.
Nopeasti kävi selväksi, ettei kirjallisista lähteistä ollut juurikaan hyötyä, kun piti etsiä lukemattomia täsmäkäsitteitä ja tietynhenkisiä ilmauksia. Oli otettava yhteyttä oman alansa ammattilaisiin. Niin sainkin huippuluokan apua sanaongelmiin ja teen yhä töitä samalla tavalla. Tarinan sisältä, sen ehdoilla. Vaistolla, tiedolla, tunteilla. Oppimalla, opettelemalla, perehtymällä. Ja ammatti-ihmisiltä utelemalla.
Kertomuksesta ”Me pidämme kuolleet elävinä”:
Ajattelin luurankonaista, kun renkaat kimmahtivat ratakiskojen yli. Olimme löytäneet Valin, nuoren opiskelijatytön, jäännökset vuosi sitten radan ja jokipenkan väliseltä maakaistaleelta. Hän oli ollut kadoksissa yli neljä kuukautta. Hän lähti aamuiselle juoksulenkilleen eikä palannut. Kymmenen vuoden poliisityön huonoihin puoliin kuului että kaupungin kartta muovautui työn mukaan, sen maamerkkejä olivat rikospaikat. Mihin tahansa kääntyikin muistot humahtavat hetkittäin pintaan, halusipa sitä tai ei.
Valin ruumis oli säilynyt juuri riittävän hyvin; ruumiinavauksessa saatiin selville, että hän oli joutunut seksuaalirikoksen uhriksi. Tappaja oli murskannut hänen kallonsa metalliesineellä. Hän kuoli luultavasti välittömästi. Luultavasti. Ajatus ei tuonut helpotusta miettiessäni, mitä hänelle oli tehty ennen kuolettavaa iskua. Ne hetket jäädyttivät minut, pistivät jäätävän polttavat hermot liikehtimään levottomina. Ne iskivät minuun. Hetket ennen kuolemaa.
Kuolema on iljettävä, olipa se millainen tahansa. Se repii olevalta ominaislaadun. Aivan sama, olipa kuollut vanha nainen, joka saa nukkua pois rauhallisesti läheistensä ympäröimänä tai nuori poika, joka saa surmansa ohi ajavasta autosta ammutusta luodista. Tai yliannostukseen menehtyvä narkkari. Kuolema on ruma ja sen rumuus on ainoa laatuaan. Ennemmin tai myöhemmin, olipa ihmisen luonne tai asema millainen tahansa, altistuminen kuolemalle rusentaa elämänhalun – sen mikä tekee meistä itsemme – ja erottaa niistä, jotka kohtaavat kuolemaa säännöllisesti.
Minä olin yrittänyt torjua kuolemaa eri tavoin, yritin eristää päivittäin näkemäni paljaan inhimillisen kärsimyksen. Alkoholi auttoi. Samoin seksi. Sitten Tracy Skinner kertoi minulle eräästä ryhmästä. Kyse oli epävirallisista tapaamisista, hän sanoi, ei mitään uskonnollista, vain hetkinen kunnioitusta. Hän pyysi minua mukaan ryhmään. Luurankonainen oli minun ensimmäiseni.
