Simon Stålenhag:
Liittymiä
Johnny Kniga 2020. Kansi: Simon Stålenhag.
Simon Stålenhagin teos on sanomaltaan ehdottoman yhteiskunnallinen, vaikka ei ehkä pikaisella silmäyksellä siltä vaikuta, koska se esittää näkemyksensä kuvitetun romaanin muodossa. Väkevän kuvallisen näkemyksen, jonka voi ymmärtää myös varoitukseksi. Ihmiskunta, mihin olet matkalla, kun sinulla on matkatavaroina noin karmea määrä koneita, laajennettua todellisuutta palvelevaa teknologiaa, seurantajärjestelmiä ja muuta roinaa, palava halu paeta virtuaalisiin maailmoihin ja mureneva moraali?
Stålenhagin scifi-henkiset kuvat ovat niin vahvoja, että se vaikutti tekstin kääntämiseen. Otin kuvat lähtökohdaksi ja peilasin tekstiä niihin: mikä tieto on yhteistä kuville ja tekstille, mitä on vain toisessa? Stålenhagin kertoja on teinityttö Michelle, jonka elämä on ollut täynnä vastoinkäymisiä. Asenne siis ei ole kovin riemukas, yhteistyöhaluinen tai kaunopuheinen. Se on kuitenkin tekijän tietoinen valinta, joka jättää kuville tilaa. Samoin tekee nimettömäksi jäävä ääni järjestelmän syövereissä, ”vastapuoli”. Hento ote voi olla pitävämpi kuin puristus. Pidin kokonaisuudesta, olen synkän ystävä.
Michelle:
Kuuntele nyt. Jotakin tavatonta on sattunut Cape Victoryn salaisessa paratiisissa. Hirviöitä tosiaan on olemassa –sillä niitä, mitkä liikkuvat niemen sumuissa, ei voi kutsua miksikään muuksi kuin hirviöiksi. Niistä kyllä näki, että ne olivat pohjimmiltaan kotitekoisia. Ihmiset olivat valmistaneet ne. Niissä oli ilmiselvästi droonien osia: jalka, käsivarsi, naurava naama. Mutta niissä oli myös jotain muuta, enemmän. Monimutkaisuutta, jollaista mä en ollut aiemmin nähnyt. Tuhansittain kaapeleita ja johtoja, muovia, rautaa ja öljyä koottuna läpipääsemättömäksi orgaaniseksi massaksi, eikä olioita ollut kasattu sattumanvaraisesti vaan ne oli selvästi rakennettu tiettyä tarkoitusta varten, ja niiden käsittämättömän ulkokuoren alla saattoi aavistella vaeltavaa liikettä, melkein kuin hengitystä.
