Jim Thompson:
Jumalan nimeen
Johnny Kniga 2010.
Poliittinen trilleri, jonka päähenkilö Timothy ”Luria” Mason on kiehtova. Juoni on melkoinen, aitoa Jimppaa. Jimin persoonasta kertoo paljon se, että hän omisti kirjan Johnny Knigan työryhmälle ja kehua retosteli minuakin siihen malliin, että hävettää yhä, kun jouduin sellaista suomentamaan.
Mutta vieläkin enemmän hävettää se, että tulin turmelleeksi Jimin teosta karulla käännösvirheellä. Karuimmalla tietooni tulleella virheellä. Voin vanhana jalkapallomaalivahtina todeta, että tunnelmani olivat kuin veskarilla kotiottelussa länkiin päättyneen löysän hyökkäyksen jälkeen. Vaan peli se jatkuu, ei auta jäädä itkemään.
Tietenkin olen pohtinut, miten moinen pöljyys on mahdollista. Ei kestä kehua? Tietää maailmaa paremmin Yhdysvaltojen hallinnon? Freudilainen lipsahdus? Jälkipelistä on hyötynsä, mutta ei se tulosta muuta.
Tapaus herätti muitakin tunteita kuin häpeää. Kun Lipposella olivat ikään kuin soihdut sammuneet ja kaiken väen nukkuminen oli nähtävissä kirjan sivuilta, Jim osoitti suurenmoisen lämminsydämisyytensä ja ilmoitti asiaa kyselleille (muistaakseni toimittajille), että hän oli järjestellyt niiltä osin uusiksi synnyinmaansa hallintoa. Fiktiota, nähkääs. Päähäni niveltyi tunnekimppu, jossa tunnistettavimpia osasia olivat kiitollisuus, hämmennys ja yhä se tunne, että kaivan syvän kuopan ja käyn sen pohjalle lepäämään.
Tajusin myös konkreettisesti, miten viiltävä kääntäjän työ on. Jos ajatus hörppää, sen saavat lukea kaikki. Mietiskelin, kestääkö pää tällaista potentiaalista oman vajavaisuuden ja typeryyden julkista esittelyä. Sitähän työ lopulta kaikkiaankin on. Sillä vaikka kaiken muistaisi pohtia, punnita ja tarkistella, ihmiset mieltävät jo yksittäiset sanat hiukan eri tavoin. Kelpo käännös voi siis olla jonkun mielestä paska ja päinvastoin.
Kansainvälinen tilanne kiristyy:
Everett Payton, tiedusteluyhteisön harmaahiuksinen sotaratsu, oli Kansallisen turvallisuusviraston NCA:n ja Temppelin yhteyshenkilö ja siten Lurijan esimies. Kun kaikki olivat istuutuneet, Payton alkoi puhua: ”Arvon ihmiset, meillä on tänään paljon puhuttavaa. Rouva pääministeri, tahdotteko aloittaa?”
Yhdysvaltojen pääministerillä oli pirteä kampaus ja hiuksissa muodikkaita vaaleita raitoja, jotka saivat hänet näyttämään ikäistään, kuusikymmentävuotiasta, nuoremmalta. Hänen aviomiehensä oli Yhdysvaltojen entinen presidentti, ja rouvakin oli miltei valittu samaan tehtävään. Hän istui kädet pöydän päälle ristittyinä. ”Venäjän tilanne on sekava. Me emme kerta kaikkiaan ymmärrä, miten Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteet ovat päässeet näin pahasti tulehtumaan ja mitä tehdä asialle.”
”Lurija on Temppelin johtaja ja etevin Venäjä-asiantuntijamme”, Payton sanoi. ”Annetaanpa hänen kertoa näkemyksensä.”
Lurija oli tottumaton puhumaan yleisölle ja selvitti kurkkuaan. Tiukat, odottavat kasvot saivat hänen toivomaan, että hän voisi ryömiä piiloon pöydän alle. ”Rouva pääministeri, yksinkertaisesti sanottuna Venäjän karhu oli talviunilla ja te herätitte sen.”
