David Mitchell:
Black Swan Green
Sammakko 2008.
David Mitchellin loistelias romaani kertoo siitä ikävyöhykkeestä, jolla kuljetaan puoliksi aikuisuudessa, puoliksi lapsuudessa eikä oikein kummassakaan. Kolmetoistavuotiaan englantilaisen Jasonin (sisko kutsuu häntä Kapistukseksi) kasvutarina saattaa kuulostaa tylsähköltä, mutta kun osaa, taivas on rajana. Mitchell lyö pakettiin niin monenmoisia aineksia arkisesta esoteeriseen, poliittisesta lyyriseen, että voisi kuvitella koko sopan kiehuvan yli, mutta ei. Tulos on huikea. Kuin teksti olisi elossa, hengittäisi. Upea olento.
Saattaa olla, että nyt vähentäisin hieman teoksen kursiiveja, joilla painotetaan, heitetään herjaa, luodaan päällekkäisiä merkityksiä, tuodaan esille ällistystä, tyrmistystä, uhmaa, pelkoa… mutta Mitchellin tehokeino on hyvin mietitty ja punnitsin suomennoksen kursiivit kyllä minimiin. Miten muuten ilmaista raakaa poikamaista TUNTEENPALOA?!? No höh, onhan tietty p u o l i l i h a v a ja harvennus.
Elämä on kuin onkin seikkailu:
Englanninsinililjat tungeksivat valolammikoissa, paikoissa, joihin aurinko ylsi puiden lomitse. Ilma tuoksui sinililjoilta. Villivalkosipuli haisi paahdetulta limalta. Mustarastaat lauloivat kuin kuolisivat, jos lakkaisivat. Linnunlaulu on metsän ajatuksia. Kaunista, oli kyllä, mutta pojat eivät saa sanoa ’kaunista’, koska se on kaikista sanoista homoin. Ratsupolku kapeni yhdeksi uraksi. Päästin Moranin kilveksi edelle. (En lukenut vuosia Warlord-sarjakuvia oppimatta mitään eloonjäämistaktiikoista.) Kun Moran äkkiä pysähtyi, minä kävelin suoraan häntä päin.
Moran piti sormeaan huulillaan. Edessämme oli kurttuinen mies väljässä turkoosissa paidassa, noin kahdenkymmenen askeleen päässä ratsupolulla. Kurttuinen mies pälyili kirkkauden kaivon pohjalta korkeuksiin ja pörisi. Näimme että pörinä oli tehty mehiläisistä.
”Mitä se tekee?” Moran kuiskasi.
Rukoilee, olin vähällä sanoa. ”Ei hajuakaan.”
”Villimehiläisten pesä”, Moran kuiskasi, ”hepun yläpuolella. Tammessa. Näätkö?”
En nähnyt. ”Onko se mehiläishoitaja, mitä luulet?”
Moran ei ensin vastannut. Mehiläismiehellä ei ollut mehiläishoitajan hattuharsoa, vaikka mehiläiset peittivät hänen paitansa ja kasvonsa. Jo katseleminen sai ihoni kutisemaan ja pistelemään. Miehen kallo oli ajeltu ja siinä oli jonkinlaisia kuoppamaisia sirppiarpia. Rikkinäiset kengät muistuttivat tohveleita. ”En tiedä. Päästäänköhän me sen ohi?”
”Entä jos ne”, muistin mehiläisistä kertovan kauhuelokuvan, ”lähtee parveilemaan?”
Polun tapainen kiemurteli tiehensä ratsupolulta siltä kohdin, missä olimme. Moran ja minä saimme saman ajatuksen. Moran lähti liikkeelle ensin eikä se ole niin urheaa kuin miltä näyttää, kun vaara on selän takana. Ja joidenkin mutkien jälkeen hän kiepahti ympäri, huolekkaana, ja pihisi: ”Kuuntele!”
Mehiläisiä? Askelia? Lähestymässä?
Ei epäilystäkään!
Juoksimme henkemme edestä, törmäsimme yhä uusiin vahamaisten lehtien ja kynsimäisten piikkipaatsamien rintamiin. Juurinen maa heilui ja keikkui ja nousi ja laski.
