Jim Thompson:
Lumienkelit
Johnny Kniga 2009.
Kittilä noir. Muistan sen hetken, kun tajusin, mitä Kittilään sijoittuvan dekkarin suomentaminen perimmältään tarkoittaa. Paikallisväestön repliikkien piti tietenkin olla Kittilän murretta, muu ei autenttisuuden takia käynyt. Olen autenttisuuden etsijä mutta en kotoisin Kittilästä. Kauhistuin, koska allani aukesi järkyttävä kielirotko. Aloin miettiä, pitääkö rakentaa silta vai kehittää siivet.
Onnekseni löysin pienen aarteen, Yrjö Niemelän teoksen Ounasjoen murre. Soitin tekijälle ja sain kappaleen (joka valitettavasti hävisi myöhemmin WSOY:n muuton yhteydessä, surettaa vieläkin). Perehdyin murteeseen ja varmistuin siitä, etten uskalla kirjoittaa Kittilän murretta, jollei joku asiantunteva tarkistele tuotoksiani. Ongelmana oli sanavalintojen lisäksi se, minkä Niemelä on todennut kirjansa alaotsikossa: Ei Kittilässäkhän senthän joka sanhan hoota panna. Löysin silloisen puolisoni ammattiverkoston kautta kittiläläisen Heli Onnelan, joka tarjosi suvereenia, humoristista, oivaltavaa murreapua. Sitten uskalsin! Englanninkielinen teos nousi Edgar-palkintoehdokkaaksi.
Ylikomisario Kari Vaaran ensimmäinen kirjaan tallennettu murha:
Olemme pellolla, noin kolmekymmentä metriä maantiestä. Kahdenkymmenen metrin päässä pohjoisessa näkyy lato, jonka vieressä on aitaus sairaille poroille ja kantaville vaatimille. Aslakilla on useita tuhansia poroja ja hän on vaurastunut niillä. Hänen talonsa, hintava yksikerroksinen tiilitalo, on sadan metrin päässä koillisessa. Jouluvalot vilkkuvat ikkunoissa. Etelässä ja lännessä on vain karuja aukeita ja jäisiä metsiä.
Ilmapiiri henkii yksinäisyyttä, lohduttomuutta. Paikka on otollinen murhamiehelle. Kuvittelen tappajan kääntyvän päätieltä, sammuttavan moottorin ja ajovalot. Auto liukuu viimeiset metrit ennen kuin pysähtyy vähän matkan päähän pihatielle. Taivas on pilvinen, kuu ja tähdet eivät valaise pimeää iltapäivää. Lähimmät talot ovat jalkapallokentän mittaisen matkan päässä yhdessä suunnassa, kahden jalkapallokentällisen päässä toisessa. Tappajalla oli rauhaa ja aikaa. Jos hän olisi kuullut ääniä tai nähnyt valoa, hänen ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin käynnistää moottori ja ajaa pois ennen kuin hänet huomattaisiin.
Valokuvaaminen lumisissa oloissa ei ole helppoa. Jos käyttää valoja tai salamaa, ja linssin ja kinoksen välinen kulma ylittää neljäkymmentäviisi astetta, kaikki kuvassa palaa puhki. Kuvatessa on käytettävä polarisaatiosuodinta ja valaistava kohde lumenpinnasta. Annan kamerat Valtterille. ”Sinähän tiedät miten toimia. Eikö?” minä kysyn.
Valtteri nyökkää ja alkaa asentaa irtosalamoita. ”Oli tarkotus viiä pojat hirvimettäle huomenissa”, hän sanoo. ”Tämän jälkhen ei taia kantti kestää.”
Ei kestäisi minullakaan. ”Ota kuvia kummallakin kameralla”, sanon. ”Haluan, että lumi säilyy niin koskemattomana kuin mahdollista, jotta todistusaineisto ei muhennu hankeen. Eli pyri kulkemaan omia jälkiäsi pitkin.”
Aslak katselee Sufiaa, nojaa haulikkoonsa, polttelee käärimäänsä sätkää. Paimennan hänet pari metriä kauemmas ruumiista ja sytytän tupakan. ”Näitkö mitään?”
”En mie enämpi. Mie lähin viemhän koirille ruuan ja mie näin ajovalot. Niin mie menin sisäle, koppasin pyssyn porstuasta”, hän kohottaa Mossbergin 12-kaliiperista pumppuhaulikkoa, ”ja aattelin kattoa, mitä täälä on tekosilhan. Kerkesin nähhä auton perävalot. Sitten mie näin sen tyvären tuosa. Minula oli kännykkä ja mie soitin pojat paikale.”
”Minkälainen auto se oli?”
Aslak näyttää rauhalliselta. Olen tuntenut hänet lapsesta asti. Hän on saamelainen poroisäntä ja sitkeä äijä. ”Se oli aika kaukana, jonkulainen henkilöauto.”
”Kauanko siitä on aikaa?”
Aslak katsoo kelloa. ”Siinä viiskymmentä minuuttia.”
Tiirailen Valtteria. ”Laitoitko tiesulut?”
”Ei mulle tullu muuta mielhen ku soittaa sulle.”
”Ja minähän kysyin kiireellisistä tehtävistä.”
Ensimmäinen kämmi. Jos tutkinta menee pieleen, moitteita ei saa pelkästään Valtteri, vaan myös minä, koska minä johdan tutkintaa. Valtteria nolottaa enkä painosta häntä enempää.
