Lina Gustafsson:
Eläinlääkärinä teurastamossa
Johnny Kniga 2020. Kansi: Ana Mitrunen.
Eläimistä: hän vai se? Jos hän on kunnioittava ja se ei ole, siat tietenkin kaikessa viattomuudessaan ja sikuudessaan olisivat kaikki hänejä ja heitä.
Valinta on kuitenkin aina tekstikohtainen ja osanen monien valintojen kokonaisuutta. Ne yhdessä niveltyvät tekstin sisäiseksi merkitysrakennelmaksi, jonka täytyy olla ehjä. Ruotsalaisen eläinlääkärin Lina Gustafssonin teos tarkastelee tehotuotantoa, ihmisen suhtautumista eläimeen esineenä, kilohintaisena tuotteena. Siksi siat ovat kirjassa niitä, vaikka kääntäjän sydän heille sykähteleekin.
Tekstiä oli varsin kivuliasta kääntää. Sitä on monien luultavasti yhtä kivuliasta lukea. Ja silti, pitäisi pystyä katsomaan päin. Miten muuten muutos olisi mahdollinen? Tämäntapaisia ajatuksia pyöri päässäni, kun käänsin. Pyörii yhä. Minulle sivistyksen mitta on se, miten kohtelemme muita eläimiä.
Teurastamoon saapuu taas kerran uusi erä eläimiä. Lina kertoo:
Yksi sika horjahtelee kuljetusautosta. Se lyyhistyy, nousee pystyyn, yrittää sinnikkäästi seurata muita mutta kaatuu taas. Toivon, että voisin auttaa sitä. Muistan eläinsairaalan koirat ja lohdun, jota saimme antaa niille. Sai ottaa levottoman koiranpennun syliin, taputtaa sitä, rauhoitella. Löytää sopivan kipulääkityksen eläimelle, jolla oli tuskia. Ajattelen sitä, miten eläinten emännät ja isännät joskus itkivät, kun soitin sairaalasta, itkivät joko huoltaan tai ilosta – tai surusta, kun oli käynyt selväksi, ettei heidän eläimensä selviäisi hengissä. Kuinka he riensivät paikalle saadakseen olla eläimen kanssa sen viimeiset hetket.
”Koira on paras ystäväni”, sanoi vanha mies, jolla oli kumara selkä, kapeat ranteet ja tahroja villapaidassa. Koiralla oli sydämen vajaatoiminta, jota ei pystytty enää hoitamaan, ja se kuoli miehen syliin.
”Kissa pelasti henkeni”, sanoi tyttö, joka oli selvinnyt syömishäiriöistään kissansa ansiosta. Kissa oli sittemmin jäänyt auton alle ja joutunut eläinsairaalan teho-osastolle.
Ajattelen taistelua sairauksia ja kuolemaa vastaan. Miten eri tavoin sitä punnitaan. Me otamme ja annamme, aivan oman tahtomme mukaan. Ajattelen kaikkea sitä, kun katselen yksinäistä sikaa istumassa betonilattialla. Se huohottaa ja katsoo minuun kysyvästi. Robert seisoo vieressä pulttipistooli kädessään.
”Ammutaan se”, sanon.
Teurastushallissa leikkaan irti munuaisen, jossa on jalkapallon kokoinen paise. Käsittämätöntä, miten paljon elimistö sietää.
