Malin Persson Giolito:
Suurin kaikista
Johnny Kniga 2017. Ana Mitrunen.
Suurin kaikista oli ensimmäinen Malin-käännökseni. Sittemminhän kirja on ollut suuri menestys monissa maissa ja sen pohjalta on jo tehty Netflix-sarjakin. Teoksen alkuasetelma on verraten yksinkertainen, toisin kuin se, mitä seuraa, kun tapahtumia aletaan kuoria, mutta siis aluksi lukiolaistyttö Maja löydetään kouluammuskelun jälkeen paikalta ainoana eloon jääneenä. Hänet vangitaan, koska poliisilla ja syyttäjällä on vahvoja syitä pitää häntä epäiltynä. Alkaa tapauksen perkaaminen, kuulusteluja, oikeudenkäynti ja julkisuusmylly, joka on suojattua ja vaurasta elämää eläneelle tytölle melkoinen koettelemus.
Käännöksessä keskeistä oli päästä nuoren päähenkilön nahkoihin, tavoittaa tunteiden vuoristoradan takaa katseleva hentoinen mutta terävä henkilöhahmo. Maja tosiaan muutti ajatuksiini asumaan joiksikin kuukausiksi.
Maja:
Verta ei saa pestyä pois. Olen nähnyt sen kuolettavan tylsän Macbethin äidin kanssa teatterissa. Veri jää, vaikka sitä miten hankaisi. Ja kun hankaa tarpeeksi raivokkaasti, ihoon tulee haavoja ja niistä uutta verta. Se ei pääty. Amandan äiti ei tule antamaan anteeksi. Minä en tule antamaan anteeksi.
Ja te sitten? Mitä mieltä te olette? Minä tiedän, mitä te olette tehneet, teette edelleen. Käytätte aikaanne siihen, että yritätte saada minut sopimaan niihin raameihin, joihin luulette minun kuuluvan. Te kieltäydytte hyväksymästä, etten sovi mihinkään malliin, en positiiviseen enkä negatiiviseen. En ole ylireipas oppilastoimikunnan puheenjohtaja, en urhoollinen rikoksen uhri, en tyypillinen massamurhaaja, en sopivasti fiksu ja sopivasti kaunis fashionista. En pysäyttele keltaisia takseja korkokengissäni. Minulla ei ole tatuointeja, ei valokuvamuistia. En ole kenenkään tyttöystävä, en kenenkään paras ystävä, en kenenkään tytär. Olen pelkkä Maja.
Te ette tule antamaan minulle anteeksi.
Luullakseni te olette sitä tyyppiä, joka ohittaa kerjäläisen kadulla ja ajattelee ”tuossa voisin olla minä”. Ja silloin teidän silmänne kostuvat kyynelistä, koska te olette niin empaattisia ja hienoja ihmisiä. Ja niin te ajattelette, että kaikki-voivat-sairastua ja taloudelliseen-ahdinkoon-joutuminen-ei-tosiaankaan-paljon-vaadi ja sitten voi saada potkut tai häädön ja oooh… se olisin voinut olla minä, te ajattelette. Lahkeista likaantuneissa housuissanne ja pää kumarassa, odottaen kympin kolikkoa, käy ostamassa kahvit McDonald’silta. Te haluatte osoittaa myötätuntoa. Se on hienoa. Te haluatte olla hienoja. Mutta oikeasti te vain teeskentelette. Ette te usko, että siinä olisitte voineet olla te. Sitä paitsi on itsekkyyden huipentuma uskoa, että ihmisen pitää liikuttua sydänjuuriaan myöten tunteakseen empatiaa. Päinvastoin. Empatiassa on kyse siitä, että sillä ulosteelta haisevalla iljetyksellä ei ole mitään tekemistä minun kanssani, mutta hänen ei pitäisi joutua siihen jamaan. Hän ei ansaitse päätyä asumaan kusiselle matolle riippumatta siitä, mitä on tehnyt. Jos te olisitte oikeasti empaattisia, tajuaisitte sen koskevan myös minua.
