Jonas Hassen Khemiri:
Kaikki se mitä en muista
Johnny Kniga 2015. Kansi: Ana Mitrunen.
Ensimmäinen Khemiri-käännökseni ja olin heti kohtuullisen myyty. Alkutekstiin. Tein parhaani.
Samuel ja mummo ajelulla:
Lähestymme kaupunkia, istumme pari minuuttia hiljaa. Sitten mummo kääntyy katsomaan minua ja kysyy, miten Vandad voi. Sanon että hänelle kuuluu edelleen hyvää. Äkkiä mummolle tulee kova pissahätä. Pysähdymme Årstassa Korv and go -grillikioskilla, parkkeeraan auton, mummo rientää vessaan, minä maksan käynnistä viisi kruunua ja työnnän kuitin autonoven taskuun. Kello on kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli kolme ja minulla on elinaikaa alle tunti.
”Mihin me nyt menemme?” mummo kysyy.
”Nyt meidän pitää palata”, vastaan.
”Kotiinko?”
”Kotiin. Siis hoitokotiin.”
”Harmi.”
”Niin.”
”Mutta tiedätkö mitä?”
”En.”
”Voimmeko ottaa uusiksi huomenna?”
”Joo.”
”Ja ylihuomenna?”
”Joo.”
”Ja arvaa kuka ajaa ensi kerralla? Minä.”
”Etkä aja.”
”Ajanpas. Jos vain saan tilaisuuden uusia testit, näytän niille kaikille närhen munat. Ohukainen ei ole paksukainen, sanoi leipuri pojalleen.”
”Miksikä niin?”
”Mitä niin?”
”Miksi leipuri sanoi pojalleen, ettei ohukainen ole paksukainen?”
”En kai minä sitä voi tietää. Niin puhuttiin, kun olimme lapsia.”
”Ja niitä sanontoja on sittemmin kertynyt aikamoinen määrä?”
”Mitä niin?”
”Noita sanontoja.”
”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän muistan. Se on vain yksi vanhenemisen hyvistä puolista.”
Mummo hymyilee, hänen silmäluomensa ovat niin ryppyiset, että hänen on siristeltävä silmiään nähdäkseen. Kun lähestymme Liljeholmenin siltaa, kaasutan ja ohitan kolme autoa.
”No nyt alkaa meno maistua”, mummo sanoo.
