Katherine Boo:
Kätkössä kauniin ikuisen
WSOY 2012.
Yhdysvaltalaistoimittaja Katherine Boo on erikoistunut kirjoittamaan kodittomista ja vähäosaisista ja tuo sydämekäs ammattitaito kannattelee tekstiä Mumbaihin sijoittuvassa dokumentaarisessa teoksessa. Boo todellakin vaivautui tutustumaan slummissa asuviin ihmisiin, kävi heidän luonaan pidemmän aikaa, perehtyi aihepiiriinsä. Asiantuntemus kohtaa hallitun empatian.
Kävi niin, että todella elin Boon kuvaamien ihmisten kohtaloita, jännitin, odotin, pelkäsin. Nauroin ja itkin, tosin kaukaa työpöytäni äärestä. Mutta siinähän kirjallisuuden taika juuri on. Teoksen palkinnot: National Book Award & PEN/John Kenneth Galbraith Award.
Slummissa, kivenheiton päässä turistien maailmasta:
Annawadin kolmas osanen oli kuoppainen tie slummin porteilla. Kerääjistä monet asuivat siellä, mutta asumuksia alueella ei ollut. Kerääjät nukkuivat säkkiensä päällä, jotteivät toiset kerääjät pääsisi vohkimaan niitä.
Varkaatkin nukkuivat uurteisella tiellä. Heidän kohteinaan olivat pääasiassa lentokentän työmaat, joihin huolimattomat rakennusmiehet toisinaan jättivät lojumaan ruuveja, mittoja ja nauloja. Ennen lentokentän yksityistämistä monet varkaista kävivät siellä kantamassa matkailijoiden laukkuja taksiin tippiä vastaan. Kun lentokenttää muutettiin, ulkomaanterminaali remontoitiin miltei yhtä ylelliseksi kuin loistohotellit. Rutiköyhät laukunkantajat karkotettiin, samoin vauvojaan esittelevät äidit, jotka kerjäsivät rahaa maitoon, ja rikkaiden matkustajien kintereillä rahan toivossa juoksentelevat lapset.
Kantajista varkaiksi ryhtyneet ansaitsivat hiukan enemmän kuin Sunilin tapaiset jätteenkerääjät. He tuhlasivat valtaosan rahoista lentoasemantiellä, kiinalaisnaisen kojulla, jossa tämä myi riisiä ja chilikanaa. Yömyöhän jälkiruoka oli korjauslakka Eraz-ex, Wite-Outin intialaisvastine. Toimistotyöntekijöillä oli tapana heittää lakkapulloja roskiin ennen kuin ne tyhjentyivät. Annawadin katupojat tiesivät aineen arvon. Ohenna syljellä, kaada riepuun ja haistele. Se oli uskaliaisuusuutetta keskiyön jälkeisiin töihin.
Eraz-ex oli ongelmallinen aine pidempään käytettynä. Koukkuun jääneet olivat joko kapoisia kuin kukkakepit tai heillä oli huolestuttavia paukamia mahassa, kuten Abdul huomautti Sunilille.
Abdul tunsi hienoista suojelunhalua laiheliinikerääjää kohtaan. Poika kiinnostui epätavallisista asioista, kuten kaupungin kartasta, jonka oli nähnyt lentokenttätyöläisten kanttiinin ulkopuolella. Annawadiin palattuaan Sunil puhui kartasta kuin katuojasta löytämästään kultakimpaleesta ja vaikutti yllättyneeltä, kun se ei kiinnostanut muita kerääjiä. Abdul tiesi, millaista oli intoutua muille yhdentekevistä löydöistä. Hän ei enää pyrkinytkään selittämään, mikä häntä kiehtoi, ja hän arveli Sunilin ajan mittaan oivaltavan omalaatuisuutensa.
Sunil puolestaan ei voinut olla huomaamatta, että sekopäisillä varkailla oli hauskempaa kuin kovasti rehkivällä raittiilla Abdulilla. Kun kevät tuli, varkaat kokoontuivat riehakkaina Annawadin parhaaseen viihdekeskukseen, tienvarren röttelöön, jossa oli kaksi isoa punaista peliautomaattia.
