Pamela Des Barres:
Let’s Spend the Night Together: bändäreitä ja takahuoneiden muusia
Johnny Kniga 2009.
Rehellisesti sanottuna kirjan kansi antaa aivan väärän vaikutelman sisuksesta. Harmillista. Mutta moni kakku… ja toisinkin päin. Omien muistelustensa jälkeen maailman kuuluisin bändäri Pamela Des Barres, nykyinen luovan kirjoittamisen opettaja, bisnesnainen ja yhä huikea olento, haastatteli melkoisen joukon rockin seireenejä. Näissä naisissa väikkyy burleski, läikähtää glamour ja haisee rock.
Suosikkini on tietenkin Tura Satana. Jos nimi on vieras, yleissivistyksessä on sävähdyttävä aukko. Hyvänä kakkosena Cynthia Plaster Caster, mutta parempi ehkä jättää kaikenlaiset aukkovertaukset tässä tapauksessa sikseen. Jos teoksella olisi soundtrack, sen kohokohtiin kuuluisi ehdottomasti Cat Stevensin, sittemmin Yusufin, helmeilevä biisi ”Lady D’Arbanville”.
Pamela puhuu:
Luovat sielut tarvitsevat intohimoista rohkaisua heille omistautuneilta ihailijoilta. Kulisseissa on ikiajat seissyt ihastuneita kannattajia innokkaina tarjoamaan itsensä lumoutumisensa lähteelle. Ilmiö ei tosiaan ole uusi. Se on ikivanha ja pysyvä käytäntö, ja jatkuu niin pitkään kuin taiteilijoilla on intoa luoda. Olen varma, että Beethovenin mestariteokset nostattivat kiihkeää kaipuuta yleisössä ja Mario Lanzan oopperamaisuus aiheutti polvia tärisyttävää palvontaa. Sinatran sinnikkäät nilkkasukkatytöt odottivat esiintymispaikan takaovella nähdäkseen pehmeä-äänisen swingsankarinsa edes vilahdukselta. Silti ei ole mitään rock and rollia seksikkäämpää. Olin teini-iän kynnyksellä, kun Ed Sullivan katkaisutti Elviksen tv:ssä vyötäröstä, jotta emme olisi nähneet hänen helvetin tulen kuumentamia, keinuvia lanteitaan. Minä sain tartunnan saman tien. Aistillisuus oli tihkunut vahvistimista, kylväytynyt kitaran kielistä, virrannut mikrofoneista ja saanut aikaan hurjaa tuhoa aina tuosta kaukaisesta, luvattomasta hetkestä eilisillan melskeiseen MTV:n palkintogaalaan asti.
’Bändäri’ oli aluksi varsin viaton sana. Muistan, kun kuulin sen ensi kertaa Continental Hyattissa, ”Hotelli Hulinassa”, Sunset Stripillä. Seisoin Led Zeppelinin kiiltävänmustan limusiinin vieressä, oioin vaaleanpunaista höyhenpuuhkaani ja lisäsin kimmeltäväntahmeaa Yardleyn Slicker-huulikiiltoa valmiina sujahtamaan Jimmy Pagen viereen ja ampaisemaan viettämään kiihottavan jännittävää yötä kaupungille. Kun auton ovi pamahti kiinni, kuulin kimakan äänen väkijoukosta, joka tungeksi köydellä eristetyn alueen takana: ”Katsokaas tuota tyttöä, hänen täytyy olla bändäri.” Hhmmm. Sanassa oli järkeä.
