Jim Thompson:
Jerusalemin veri
Johnny Kniga 2008.
Käänsin kaikkiaan neljä Jim Thompsonin kirjaa, poliittinen trilleri Jerusalemin veri oli niistä ensimmäinen. Ja verinen kirja on. Sitä lentää, roiskuu, pirskuu, valuu, vihmoo. Mutta verinen on kaupungin historiakin, sen uskot, asukkaat. Tarinan keskiössä on palkkamurhaaja Léon de Payen, jolla on salonkikelpoinen päivätyö ja moraalikysymysten kimpussa kolkutteleva omatunto. Jimin kirjoja leimaa se, että kertomukset ovat asetelmiltaan ja aihepiireiltään uskomattoman rajamailla ja silti hyvin lähellä todellisuutta, kuten vuodet kirjojen ilmestymisen jälkeen ovat osoittaneet.
Jim, Jimppa, oli erikoinen ja erityinen tapaus monella tapaa. Hän asui Suomessa mutta kirjoitti äidinkielellään englanniksi. Kun kirjojen juonet sijoittuivat ulkomaille, kuvio oli milteipä tavallinen, vaikka kirjailija asui alkuun samassa kaupungissa kuin minä ja teimme varsin tiivistä yhteistyötä aina siinä kohtaa, kun alkuteksti oli luettavissa ja käännös alkoi valmistua. Kuvio mutkistui hiukan, kun henkilöhahmo nimeltä Kari Vaara tuli kuvioihin (minun kääntämistäni Lumienkelit ja Kova kuolema). Oli kiinnostavaa, kun kotoisat asiat, suomalaisuudet, tekivät lenkin englanniksi ja ne piti ikään kuin kotouttaa uudestaan.
Yksi Léonin monista kohtalonhetkistä:
Léon otti kolme askelta keskellä pientä keittiötään. Hän tunsi puulattian antavan periksi ja tunsi metallisen kliksahduksen oikean jalkansa alta. Tuttu tuntemus sai adrenaliinin hyökymään ja teki hänelle heikon olon. Hän muisti miehet korttelin edustalla. Kliksahdus kertoi, että polkumiina oli virittynyt.
Hän piti painonsa tiukasti lattiassa, kääntyi ja katsoi ikkunasta. Miehet, palestiinalaisia kaikki, nojasivat autoon. He eivät katsoneet hänen suuntaansa, polttivat vain savukkeitaan ja juttelivat, mutta hän tiesi, että he olivat tulleet tappaakseen hänet.
Hän säilyisi hengissä niin kauan kuin ei nostaisi jalkojaan lattiasta, mutta hänen piti vielä varmistaa, että oli oikeassa maamiinan suhteen eikä kyse ollut liian vilkkaasta mielikuvituksesta. Niinpä hänen oli kumarruttava ja tutkittava lattiaa, sitä mitä hänen jalkojensa alla oli.
Hänen hengityksensä tihentyi eikä hän ensin saanut pakotettua itseään liikahtamaan. Hän oli nähnyt jalkaväkimiinojen aiheuttamia vammoja, ja jos miina laukeaisi, hän saattoi vain toivoa kuolevansa. Tavanomaisin vamma oli silpoutuminen: hän saattaisi jäädä henkiin, mutta menettäisi kätensä tai jalkansa.
Hänen painonsa oli päkiöillä. Hän koukisti vasenta jalkaansa ja varasi painonsa huolellisesti oikealle jalalle, kunnes vasen polvi kosketti lattiaa. Hän kyykistyi ja katsoi lattialankkuja allaan.
Kuusi lautaa oli irti. Naulojen paikalla näkyi reikä. Hän nosti kahta lautaa ja näki esineen reunan, pyöreän oliivinvihreän tölkin ja tunnisti sen. PMN-miina, joka oli panostettu suurella räjähdysainemäärällä. Miljoonittain samanmallisia miinoja oli siroteltu maailman taistelukentille. Hän ei voinut noin vain irrottaa kahta lautaa jalkojensa alta, joten hän siirsi kätensä lattialle, laski sille painonsa, nosti vasemman jalkansa, irrotti laudan ja toisti saman.
Miina oli miltei kokonaan näkyvissä, paksu ja ruma, hänen nyrkkinsä kokoinen. Lattiavasoja oli hiottu miinan kummaltakin puolen, jotta lankut mahtuisivat mukavasti paikoilleen ja antaisivat myöten kävelijän alla. Léonin jalka ei ollut aivan laukaisimen päällä, joten hän nousi taas seisomaan, painoi tiukasti jalkaa miinaa vasten ja liu’utti sitä parisen senttimetriä, jotta sai jalkansa vankasti keskelle miinaa.
Hän kiitti Luojaa, ettei ollut riisunut paitaansa, jonka taskussa oli kokonainen rasia Gauloises-savukkeita. Hän sytytti yhden, nikotiinihyöky rauhoitti häntä, ja hän alkoi pohtia tilannetta. Hänellä ei ollut kaupungissa ystäviä eikä hänellä käynyt vieraita. Oli perjantai-ilta, kansallismuseossa häntä ei kaivattu, eikä hänen poissaolonsa aiheuttaisi kyselyjä pitkään aikaan. Hän mietti, oliko mahdollista seistä samassa paikassa vaikkapa viikon.
