Jonas Hassen Khemiri
Siskokset
Otava 2024. Kansi: Rodrigo Corbal.
Jonas Hassen Khemirin yli 700-sivuisesta eeppisestä romaanista ei ole kovin vaikea luetella, mistä kaikesta se kertoo: sisaruudesta, erilaisuudesta, rakkaudesta, pakkomielteistä, ulkopuolisuudesta… mutta se mistä romaanin melankolinen pohjavirta kertoo, aukeni teosta suomentaessani vaivihkaa kuin pieni, vähäisesti narahtava tuuletusluukku alitajunnasta. Se jätti syvimmän muistojäljen.
Tuuletusluukku kolahti muutaman kerran joidenkin satojen sivujen mittaan. Khemiri kehi esiin loistavaa omaäänistä tarina-ainesta, mutta aistin, että hän teki siinä sivussa eräänlaista kerronnallista taikatemppua rakentamalla (kylläkin aivan näkyvillä) vaivihkaisen hitaasti ja eleettömästi riipaisevaa ihmiskohtaloa. Sitä ympäröivät sadat sivut olivat kuin kärsivällisesti rakennettu ansari, jotta hän sai pidettyä tuon omapäisen kukkasen (ja se tematiikan) elossa. Ornamentaalisesti köynnösmäisen varren muodostuminen ennakoi, ettei yksilö voisi jäädä varjoon. Lehdet esittelivät itseään. Auringolle. Nuput olivat ärhäköitä ja auenneet kukinnot niin surumielisiä, että liikutus yllätti. Siinä sen tragedia, kasvi vetää katseet puoleensa, mutta ei kestä niitä.
Traaginen kohtalo ei ole romaanin minäkertojan, vaikka Khemiri onkin julmin minäkertojaansa kohtaan. Se ei ole järkevä sisko Ina, ei luonnonlapsisisko Anastasia – he pärjäävät elämässä, vaikka se kuinka heittelisi. Se on kaunis sisko Evelyn, jonka ydin on kuoren uhri. Tarinan konna on ympäristö, me, te ja he, joka ei anna hänelle rauhaa vaan ikään kuin katsoo, tuijottaa, mulkoilee hänet puhki. Kohdistaa häneen toiveita, vaatimuksia, himoa, pelkoa, kateutta ja palvontaa. Khemirin Evelyn vaikuttaa aluksi itsekeskeiseltä, turhamaiselta ja pinnalliselta, mutta se tosiaan on vain pintaa. Hahmo paljastuu syvästi inhimilliseksi, koska katseet kylläkin jollain tapaa raapimisen lisäksi hivelevät pintaa, mutta sen uumenissa on joku tyhjäksi hyljeksitty. Millainen on lehtokotilo kotilonsa sisällä? Millainen on kilpikonnan keho kilpensä uumenissa?
Evelyn, Khemirin viehkeä kukka, sanoo Khemirille: älä kirjoita minusta. Lukijalle hän sanoo: älä katso minua, ainakaan noin pitkään. Lukija vastaa pälyilemällä, Khemiri kirjoittamalla. Ja Khemirin teoksen fiktio on todempaa kuin sen autofiktio. Siksi fiktiivisen hahmon kärsimys on jollain nyrjähtäneellä tavalla kammottavampaa kuin minäkertojan tuskaisuus. Joku tietenkin voi nähdä näiden välillä monenlaisia yhteyksiä.
Evelyn voisi olla onnellinen vain sokeiden ja analfabeettien maailmassa. Ihmettelen taas kerran, miksi tosimaailmakin näyttää aina tarvitsevan Evelyninsä. Heitä ovat kaikki kirkkaasti palavat ja lopulta luhistuvat tähtimäiset olennot, kaikki katsemagneetit, muotista poikkeavat, säteilevän hauraat, joiden tuhoa me seuraamme kuin näytöstä. Evelynille ei ehkä käy huonosti, varmaan ei, mutta silti on mukavaa olla Ina ja ihanaa olla Anastasia.
Khemiri kirjoittaa siitä, mikä voisi olla Evelynin pelastus:
Sitten Ina kuuli taustalta skeittaajien äänet, he olivat aivan rakennuksen vieressä, hän kuuli puheet, kommentaattori slash tuomari jakoi pisteitä, toiset pojat kyseenalaistivat tuomiot, skeittilautojen ääni kaikui vasten asfalttia, näyttelijät jatkoivat näyttelemistä, mutta yleisö alkoi hihitellä, parin minuutin kuluttua teknikko juoksi ulos saadakseen tukittua poikien suut, ja pojat hiljenivät, olivat hiljaa varmasti viisi minuuttia, uusi kohtaus, kaksi uutta näyttelijää tuli näyttämölle ja näytteli, vanhat pölyiset sanat juoksivat heidän huuliltaan ja sitten, pieni paussi, joka varmasti oli tarkoitettu latautuneeksi vuorovaikutushetkeksi, sen aikana alkoi kuulua skeittaajien ulvonta Who let the dogs out? Who, who, who, who, who? Who let the dogs out? Teknikko juoksi ulos saadakseen pojat karkotettua pihalta ja yleisö sääli näyttelijäparkoja, jotka eivät vielä olleet tulleet lavalle, miten he saisivat käännettyä tämän, ei se onnistuisi, peli oli pelattu.
Lyhyen tauon jälkeen jatkui esitys, joka ei ollut esitys, ja siinä hän oli, taustalla, Inan pikkusisko Evelyn, joka ei ollut vieläkään sanonut mitään, hän vain kuunteli, kuunteli ja katseli mutta silti, Ina tunsi sen, Evelyn oli toisenlainen, hänessä oli jotain, minkä tähden häntä oli mahdotonta olla katsomatta, johtuiko se hänen energiastaan, johtuiko se hänen silmistään, vaiko siitä että hänet oli puettu vanhanaikaiseen roosaan leninkiin, jossa oli pitkät hihat, ja valtavaan hattuun, johtuiko se siitä että kaikki muut Evelynin luokalla olivat nuorempia kuin hän, johtuiko se siitä että kaikki muut tuntuivat odottavan, milloin hän puhuisi, ja sitten hän puhui, ja kun hän teki niin, se ei kuulostanut näyttelijän puheelta, eikä hän kuulostanut itseltään, hän kuulosti ihmiseltä, joka hänen oli aina ollut tarkoitus olla, ääni oli tummempi kuin tavallisesti, ääni kuulosti täysin välinpitämättömältä kalastelemaan yleisön arvostusta, ääni kuulosti siltä kuin sillä olisi ollut kaikki maailman aika eikä Ina kyennyt kääntämään katsettaan.
