Lisa Bjerre & Susan Casserfelt:
Yksinäinen todistaja
Johnny Kniga 2022.
Linjalla-rikosromaanisarjan ensimmäinen osa Yksinäinen todistaja tekee kainostelematta ruumiinavauksen ruotsalaiselle lintukodolle. Keskeiset avausvälineet ovat (katu)jengit, väkivalta, huumeet ja yhteiskunnan kahtiajako. Sarja kiertyy Bagarmosseniin, eteläisen Tukholman lähiöön, joka on kuin yhteiskunta pienoiskoossa, tosin Södermalmin tapaan hipsterimausteilla. On vauraita omakotitaloalueita ja köyhiä vuokrakasarmeja. Kansainvälinen koulu, jossa pyritään integraatiohengessä tuomaan yhteen eritaustaisia oppilaita. On metro ja sen kyljessä ostoskeskus.
Bagarmossen on osuvasti valittu tapahtumapaikka, kun ajatuksena on tutkailla, mitä ruotsalaisissa normilähiöissä, ja siten yhteiskunnassa, on tekeillä. Jengiväkivaltaisuudet ovat levinneet tietyistä erityisen haavoittuvista lähiöistä myös muualle, joten pelokkuudessaan sinänsä inhimillinen, joskin tympeä silmien ummistaminen alkaa olla aina vain vaikeampaa.
Bjerre ja Casserfelt rakentavat vääjäämättä etenevän tapahtumasarjan, joka alkaa katujengeihin liittyvästä ampumatapauksesta. Uhri Meral tosin on poikkeuksellinen, koska on nuori nainen. Reviirien puolustaminen pitää yllä väkivaltaa, usein kiihdyttää sitä, sillä panoksia korotetaan puolin ja toisin.
Pohjimmiltaan Yksinäinen todistaja kertoo siitä, mitä tapahtuu kahtiajakautuneessa yhteisössä, jonka osapuolet, hyväosaiset ja kaikki muut, elävät tykkänään eri todellisuudessa. Näiden rintamalinjojen välissä, kadulla, operoivat jengit ja huumekauppiaat, poliisit ja sosiaalityöntekijät. Tilannetta kuormittaa lähiöihin kotiutunut vaikenemisen laki. Kukaan ei uskalla puhua poliisille.
Yksinäisen todistajan nopeatempoista tarinaa kuljetetaan kolmen näkökulmahenkilön avulla. Kolmetoistavuotias Eddie, Eduardo San Lucas, on seurannut jengielämää läheltä, koska isoveli Alex on jengipomo. Eddie on Meralin murhan silminnäkijä ja joutuu vaikeaan tilanteeseen. Todistajana hän saattaisi pystyä katkaisemaan väkivallan kierteen, mutta silloin hän rikkoisi yhteisönsä kirjoittamattomia sääntöjä. Ongelma on todellinen, vaikka se esiintyy tällä kertaa fiktiivisessä tarinassa. Nimettömänä todistamisessa on selkeitä eettisiä ongelmia, mutta asiaa saattaisi helpottaa sekin, että oikeus kuulisi todistajia etänä tai suojelisi heitä.
Eddien maailmankuvan, pinnalta tympääntyneen, heti pinnan alta valppaan teininäkökulman vastapainona ovat poliisit Lina Kruse ja Jack Karlberg, jotka joutuvat työnsä takia väkivallan polttopisteeseen. Hahmoina Kruse ja Karlberg leikittelevät arkisilla kliseillä niin ominaisuuksiltaan kuin ajatuksiltaan. Kirjoittajakaksikolla ei siis päätä palella.
On melko harvinaista, että kaikki keskushenkilöt ovat aidosti kiinnostavia. Sitä kutsutaan myös kääntäjän ilonpäiväksi. Kun tarina on vieläpä höystetty taiten rakennetuilla sivuhenkilöillä ja koko stooripytingin uskottavuus ja todentuntuisuus perustuvat huolellisuuteen ja näkemyksellisyyteen, lopputulos on vireä.
Lina Kruse kohtaa Bagarmossenin pienoiskoossa:
Lina rykäisi ja katsahti seurakuntaa. Ystävällisiä kasvoja ei ollut kovin monta. Violetti päähuivi, Byälvsvägenin todistaja ja kollega Jack katselivat häntä rohkaisevasti. Muut vanhemmat näyttivät tuikeilta ja tiukoilta. Vaasa-partainen oli ristinyt käsivartensa ja Lina aavisti, että jossain karvapöheikön kätköissä miehen suupielet olivat kääntyneet alaspäin. Turpean punakka mies paidassa ja solmiossa pudisti päätään ennen kuin Lina oli ennättänyt edes aloittaa. Ruututakkimies oli ainoa, joka ei katsonut Linaan. Oli niin uppoutunut kännykkäänsä.
”Nimeni siis on Lina Kruse. Toimin poliisikonstaapelina Tukholman eteläisillä alueilla ja olen erikoistunut työskentelemään nuorisorikollisuuden parissa.”
Jotkut vanhemmista vääntelehtivät. Oliko Lina valinnut sanansa väärin? Olisi ehkä pitänyt aloittaa mainitsematta rikollisuutta. Mutta siitähän tässä lopulta oli kyse. Huumausaine-rikoksesta. Hän jatkoi kertomalla takavarikosta, marihuanalöydöstä ja aineen määrästä.
”Kaksikymmentä grammaa on aika iso määrä tämänikäiselle lapselle”, Lina sanoi.
Turpean punakka ponnisti pystyyn.
”Tämähän on aivan järjetöntä. Että meidän pitää istua täällä ja kuunnella, kun lapsiamme syytetään huumausainerikoksesta ilman minkäänlaisia todisteita!” Mies elehti kiivaasti ja puna kasvoilla syveni.
Lina ei ehtinyt vastata, kun Sonja Hagman alkoi puhua.
”Ymmärrän, että tämä saa tunteet kuohumaan. Mutta entäpä jos me kaikki istumme alas ja pyydämme puheenvuoroa, niin keskustelu sujuu huomattavasti helpommin.”
Solmiomies istuutui vastahakoisesti.
Ruututakkimies oli kohottanut katseensa kännykästä ja viittasi. Lina antoi miehelle puheenvuoron kädenliikkeellä.
”Pakko olla samaa mieltä kuin Dan. Tilanne on merkillinen ja erittäin epämiellyttävä.”
”Kun puhutte, esitelkää ystävällisesti itsenne ja kertokaa, kenen vanhempia olette”, Sonja Hagman huomautti väliin. Ruututakkinen katsahti rehtoriin ärtyneenä ennen kuin jatkoi.
”Luulen, että useimmat teistä tietävät, kuka minä olen, mutta mikä ettei. Nimeni on Sixten Stacke ja olen Gunnarin isä. Palataanpa asiaan. Useat lapsista ovat käyneet yhdessä koulua esikoulusta lähtien. Kauan ennen näitä pötypuheita koulujen yhdistämisestä. Me vanhemmat tunnetaan toisemme ja toistemme lapset hyvin.” Ruututakki katseli ympärilleen ja elehti muutamien vanhempien suuntaan. Ympäristöpoliitikon. Kustaa Vaasan. Punakan miehen, joka nyökkäsi ponnekkaasti. ”Vaikuttaa kieltämättä absurdilta istua syytettyjen penkillä, kun me kaikki tiedetään, että ongelma ei ole meidän joukossamme. Ehdotan, että kohdennatte resurssinne paremmin ja selvitätte kuka tai ketkä sen tekivät. Ette siihen, että sälytätte meille kollektiivisen syyllisyyden. Bagarmossen International…” Sixten Stacke tuhahti. ”Pelkkä hieno nimi ei riitä.”
”Täsmälleen niin!” Punakka ei voinut enää pidätellä itseään vaan alkoi paasata puheenvuoroa pyytämättä. ”Olen ihan saamarin huolissani siitä, että nuoriso saa tuotua tällaista paskaa luokkahuoneeseen, jossa minun lapseni käy päivittäin. Nimi on Dan Witte ja olen Denisin isä. Tämä on aivan anteeksiantamatonta, siis aivan kertakaikkisen anteeksiantamatonta.”
Lina vetäisi henkeä ja oli vastaamassa, kun Dan Witte lisäsi: ”Nyt saa viimein luvan riittää kaikenlainen integraatiolätinä.”
Hiljaisuutta kesti hetken. Joku mutisi. Sitten ympäristöpoliitikko otti puheenvuoron, poliitikkokaan ei vaivautunut nostamaan kättään.
”Bagarmossen on avoin ja suvaitseva yhteisö ja saamme olla siitä ylpeitä. Mutta tietenkin me vanhempina olemme huolestuneita tästä kehityskulusta. Teidän täytyy ymmärtää se.” Nainen katseli Linaa suoraksi leikatun ruskean otsatukan takaa.
”Olen niin saamarin huolissani, se on sanottava.” Dan Witte nousi taas ylös ja osoitti kyhmysormellaan Linaa. ”Te olette menettäneet asioiden hallinnan. Kaduilla ammuskellaan! Ja ammuskellaan kodeissakin, niin kuin sen yhden tätä luokkaa käyvän gangsterinalun kotona oli kuulemma käynyt, näin Denis kertoi.” Mies antoi katseensa kiertää luokassa ja pysähtyi violettihuiviseen naiseen. ”Teillähän se ampuminen sattui, eikö?”
Nainen vei käden rinnalleen ja päästi ulos vieraskielisen sanatulvan. Lina ei tunnistanut kieltä. Sitten nainen vaihtoi ruotsiin ja elehti kiukkuisena Dan Wittelle. ”Miksi mittaat kaiken yhdellä samalla tikulla. Älä kuule syytä meitä siitä, että olemme muslimeja.”
”Paskat minä siitä, ketä te rukoilette, kunhan pidätte pentunne kaukana minun lapsestani!” Dan Witte huusi.
Useat vanhemmat alkoivat puhua kiihtyneenä yhtä aikaa. Dan Witte ja huivipäinen nainen huusivat toisilleen hävyttömyyksiä. Tilanne oli ajautumassa kiihtyvää vauhtia päin helvettiä. Herrajumala, Lina ei ollut osannut edes aavistaa, miten paljon raivoa pinnan alla kyti. Ja vielä täällä, suvaitsevassa ja monikulttuurisessa Bagiksessa. Hän nosti sormet huulilleen ja vislasi. Hälinä vaimentui muminaksi.
Yksinäinen todistaja Johnny Knigan sivuilla
