Lisa Bjerre & Susan Casserfelt
Lähettäjä tuntematon
Johnny Kniga 2024.
Lähettäjä tuntematon on Bjerren ja Casserfeltin Linjalla-sarjan kolmas osa ja sijoittuu Bagarmosseniin, eteläiseen Tukholmaan. Sarjan juju on siinä, että yhteiskunnallinen pohjavire tuo dekkareihin aivan erityisen ulottuvuuden mutta ei alleviivaten tai paasaamalla vaan kuin leppeän tuulen puhalluksena.
Kolme vuorottelevaa keskushenkilöä kutoo tuttuun tapaan nopeatahtista tarinakudelmaa, jossa isot teemat nousevat salakavalan luontevasti arkisen elämän keskeltä. Kirjavan henkilögallerian ympäröimissä keskushenkilöissä on jo itsessään liikettä, hellyttävästä häiritsevään. Toimittaja Malle on riipaisevan yksinäinen kulkija ja maisematkin vaihtuvat aina vain ankeammiksi riippuvuuden kuvastoiksi. Riipaisevuutta on myös poliisi Linassa, joka on ammattikuntansa harvinaisuuksia: hän ei vielä ole kyynistynyt, joten hän katsoo ja näkee, niin kentällä kuin rikostutkijana. Kolmikon täydentää törkeiden rikosten yksikössä työskentelevä poliisi Jack, joka on hänkin yllättävän samaistuttava. Se tyyppi, joka kaivaa kakkulapiolla syvän kuopan voidakseen hypätä sinne itse.
Keskuskolmikkoa ympäröi mukavasti kirjava henkilögalleria. Suomalaislukijaa saattaa kiinnostaa, että kolmannessa osassa Linan ystävä Arto, Linan äidin alivuokralainen, mainitsee suomalaisjuuristaan (kuriositeettina: finska pinnar -kekseihin perustuvassa kaksimielisyydessä oli pakko lipua suomeksi hiukan kauemmas). Aiemmissa osissa suomalaiskaapista on jo tullut ulos Jack, joka ei tosiaankaan tuo taustaansa esiin muuten kuin työn niin vaatiessa. Lähettäjä tuntemattomassa on itse asiassa suomalaistaustaisten trio, koska tapaamme myös nuoren Mikias Uusitalon.
Juonikuvion ytimessä puolestaan on ryvettyneen toimittajan Svanten murha, jonka juuret näyttävät johtavan Bagarmossenissa, päähenkilökolmikon kotikulmilla, toimivaan petosliigaan, mutta kuvioon limittyy myös huumeita, vanhoja kaunoja, eriarvoistumisen tuomia ongelmia sekä katu- ja liivijengiläisiä. Ei mitenkään kaukaa haettua kuvastoa nyky-Ruotsista.
Kääntäjälle työ oli mieluisa, kuten aiemmatkin osat. Vuorottelevia näkökulmia on kiinnostavaa ja rehellisesti sanottuna peräti hauskaa suomentaa, samoin tekstin henkilöittäin vaihtuvia rytmejä ja ajatuksenparsia. Lähetän lämpimiä ajatuksia skarpille kirjailijakaksikolle!
Mallelta on evätty asuntolaina:
Pankin lasiovista poistuessaan Malle kaivoi askista tupakkaa. Iso kyltti pankin ulkopuolella kertoi, ettei siinä saanut polttaa. Hän sytytti röökinsä, vetäisi savut ja puhalsi ne kohti ovia. Miten paljon hän säästäisi, jos lopettaisi tupakanpolton? Siihen se äskeinen bitch osaisi varmasti kertoa tarkan vastauksen.
Stressi tykytti kropassa, tilanne oli saatava ratkottua jollain tavalla. Koko kuvio oli vaikuttanut aluksi niin yksinkertaiselta. Jos hän vain saisi vakituisen työn, asuntokin järjestyisi. Mutta aina yhdestä esteestä selvittyään häntä odotti jo toinen. Oliko niin, ettei tässä helvetin kaupungissa ollut mahdollista asua?
Vilkaisu kelloon kertoi, että oli lähdettävä liikkeelle. Hän haastattelisi puolen tunnin päästä eläkeläistä, josta Lina oli vinkannut. Malle ei tietenkään ollut maininnut mitään Linan osuudesta vaan oli vain viitannut lähdesuojaan.
Tuntui hienolta päästä oikean työn syrjään. Hänen juttunsa kynsisienestä oli odotetusti noussut suosioon Aftonbladetin sivuilla. Puoli Ruotsia näytti kärsivän silsasienistä jaloissaan, mikä oli vastenmielistä mutta onnekasta.
Menestyksessä oli karvas sivumaku. Hän ei halunnut tulla muistetuksi journalistisista saavutuksista, jotka liittyivät jalkavaivoihin, mutta oli saanut ostettua itselleen aikaa. Mitä enemmän silsajuttua luettiin, sitä enemmän pomot soivat hänelle aikaa tutkia omia aiheita. Ja aika oli tarpeen, jotta hän saisi kursittua kasaan Svantelta perimänsä juttuaiheen.
Ironista kyllä hän saisi petosjutulle enemmän näkyvyyttä kuin Svante olisi saanut, jos se olisi itse päässyt kirjoittamaan aiheestaan. Tuskin Ahterin pomot olisivat päästäneet Svantea palaamaan tai edes käymään toimituksessa. Malle mietti, miten ränsistyneeltä Svante oli vaikuttanut heidän viimeisessä tapaamisessaan. Svanten vihoviimeisessä. Ajatus puistatti ja verilammikkokuvat nousivat ajatuksiin.
Malle ennätti eläkeläisen asuintalolle ja ulko-ovesta sisään minuuttia ennen sovittua aikaa. Juoksi portaat ylös. Kun hän soitti ovikelloa, oli hetken hiljaista, sitten kuului yllättävän reippaita askelia. Olipa pirteä kasivitonen.
Viisikymppinen mies avasi oven. Pään sivuilla oli ohutta vaaleanruskeaa tukkaa ja kallo oli päältä paljas. Kamreerikampaus, olisi sopinut erinomaisesti pankista kertovaan sketsisarjaan.
”Olen Malle Sanderson Aftonpressenistä. Tulin puhumaan Rolfin kanssa.”
”Tule sisään. Olen Rolfin poika.”
Mies ojensi kätensä ja esittäytyi Kennethiksi.
He menivät sisään ja Kamreeri-Kenneth johdatti Mallen keittiöön. Siellä istui laiha ukko, jolla oli harmaa liuhuletti. Samanlainen kuin pojallaan eli kallon sivuilla kasvoi vielä karvaa, mutta päälaki oli menettänyt kaiken.
”Istu, ole hyvä”, Kenneth sanoi.
Malle istui ukkoa vastapäätä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen. Ukon käsi oli viileä ja pullistelevien suonten kirjoma. Katse oli kirkas mutta alakuloinen, ja selkä köyryssä.
Malle teki muutaman alkukysymyksen, mutta Rolf paineli suoraan asiaan.
”Ne veivät minulta kaiken”, ukko sanoi ohuella äänellä. ”Kaiken.”
