Nicolas Lunabba:
Itkisitkö, jos mä kuolen?
Johnny Kniga 2024.
Nicolas Lunabban kirja on vaikuttava, ja päällimmäisin tunteeni suomennustyön valmistuttua oli kunnioitus. Valpas ja terävä teos on omakohtainen kuvaus siitä, kun haavoittuvien nuorten parissa työskentelevä ihminen tuskastuu katsomaan sivusta ja tekee.
Niinpä Lunabba otti hoiviinsa nuoren pojan Elijahin, jonka polku Malmön lähiöissä olisi saattanut kääntyä uutisista tutuksi tarinaksi: kuolettavan väkivallan tekijäksi tai uhriksi. Eikä Lunabba ota Elijahia siipiensä suojiin jeesustellen vaan pitkin hampain. Toimii, koska katsoo sen velvollisuudekseen, jota ei voi väistää. Hänestä tulee yhteiskunnallinen toimija, arjen aktivisti, tai kuten hän itse kirjoittaa: ”Huolenpitoni on poliittista, Elijah. Se on vastarintaa. Se on kapinaa. Se on haista, Ruotsi, vittu.”
Lapsista ja nuorista huolehtiminen tietenkin on jo itsessään kunnioitettavaa, ihmisen tehtävistä tärkeimpiä, mutta se vielä ei saanut minua kunnioituksen valtaan. Minut kertakaikkisesti pysäytti Lunabban tapa kertoa. Hän kertoo kiertelemättä, mitä ajattelee (mylvinnästä kuiskaukseen). Perustelee, punnitsee. Harjoittaa salavihkaista empatiaa vailla minkäänlaista imelyyttä. Aistii kaupunkia, ihmisiä, aikoja. Purkaa osiin tunteita, muistoja, kipeyksiä, välittämisen ytimen. Ja tekee siinä sivussa kylmänviileästi itselleen moraalisen ruumiinavauksen.
Asetelma avaa tilaisuuden leikellä myös ruotsalaista yhteiskuntaa, tutkia sen julmaa kaksinaismoralismia, jakoja meihin ja niihin, etuoikeutettuihin ja altavastaajiin. Sen Lunabba myös tekee. Hänen yllättävin työkalunsa laajempien yhteyksien solmimiseen ja epätavallisten näkökulmien raottamiseen on kutoa Malmön levottomaan arkeen vanhaa kunnianarvoisaa työväenkirjallisuutta.
Sillä tyylillä, sillä äänellä, voi sanoa yhtä ja toista. Sillä tyylillä saattaa jopa saada jotain muuttumaan.
Jos haluat nähdä, miten kivenmurikka kimmastuu itselleen, sulaa maailman parhaaksi mullaksi ja ryhtyy eläväksi, tuottaa satoa, ottaa vastaan auringon ja sateet, kestää askeleet, tarjoaa suojaa, mahdollistaa ja siten lumoaa, luet kenties itse.
Lunabba kirjoittaa raivosta:
Äiti puhui harvoin esivallasta – siis yhteiskunnan valtaeliitistä, johon lukeutuivat kaikki työväenluokan kermasta ylöspäin – mutta erään kerran hän sanoi, että esivalta haluaa ja ei halua meidän raivomme. Ymmärrän, mitä hän tarkoitti. Kun raivoa ilmennetään kiroilemalla, huutamalla, harjoittamalla väkivaltaa, mellakoimalla, se ymmärretään sivistymättömäksi ilmaisutavaksi ja vahvistaa sitä, että meidän alistamisessamme on järkeä: olemme alkukantaisia ja siksi arvottomia nousemaan hierarkiassa.
Raivo on myös toivottavaa, koska se on ilmaisuvoimaista, näkyvää, helppoa lietsoa ja tönäistä liikekannalle, ottaa käsikassaraksi. Esimerkki: vastustan poliisin väärää vallankäyttöä ja saan sen takia turpaani. Toinen esimerkki: maahanmuuttajalähiöihin puhkeavat jengiyhteenotot. Murhaavia mamuja parempaa lahjaa ei voi luokkavihaa hyödyntäville rasistisille puolueille antaa. Jengeillä ei ole oikeasti minkäänlaista valtaa. Väkivalta kohdistuu pääosin toisiin mamuihin niillä alueilla, joissa alaluokka asuu. Se ei uhkaa yhteiskuntajärjestystä. Se lujittaa sitä.
Toista on poliittinen raivo, oikeutettu viha, joka kumpuaa epäoikeudenmukaisuudesta ja kanavoituu taisteluksi yhteiskunnallisten muutosten hyväksi. Uskoakseni se on ei-toivottua raivoa, johon äiti viittasi.
