Mikko-Pekka Heikkinen
Terveiset Kutturasta
Johnny Kniga 2012. Kansi: Maria Mitrunen.
Kun ryhdyin Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta -romaanin kakkoskustannustoimittajaksi, tiesin keskimääräistä tarkemmin, mihin ryhdyin. Olinhan oikolukenut Heikkisen esikoisen Nuorgamin Alkon tuho (Johnny Kniga 2010). Erityisesti novelli ”Karhuun” oli ollut sävähdyttävä kokemus, teksti suorastaan kimmelsi eikä se siitä ole himmennyt. Muistijälki on harvinaisen väkevä.
Olihan joukossa myös pienehkö etiäinen nimeltä ”Kutturan gangsta”. Tiesin siis, että Heikkinen oli omaääninen kertoja, jolla oli myös, niin, visioita: sisällöllisiä, kerronnallisia, kielellisiä. Siinäpä ne kertojan suola ja pippuri ovat. Aina mukavaa, jos kumpikin on jo valmiiksi pöydässä.
Työnjako oli minulle uudenlainen, tietenkin kiinnostuin. Ei tarvinnut suoranaisesti miettiä, mitä Koskela olisi tehnyt (toisin kuin Kutturan terveisissä äkseeraavan alikessu Jesse Purolan). Eli ykköskustannustoimittaja Jaakko Pietiläinen vei Mikko-Pekan kanssa käsikirjoituksen niin pitkälle, että isot linjat, henkilöhahmot, juoni, tematiikka, olivat suht valmiina. Sitten minä hyppäsin mukaan viimeistelemään. Työnkuvaa voisi avata hienostellen, että olin finessitoimittaja. Näreästi taas, että olin törkeästi etuajassa mukaan ängennyt oikolukija (oikolukijahan lukee vasta kirjan vedokset eli taitetun käsikirjoituksen), joka vieläpä ylitti roimasti perinteiset valtuutensa (lyöntivirheet, kielioppi, erityisesti pilkutus, typografia, sanatason toistot).
Kutturan aikoihin Mikko-Pekka oli jo alkanut kehittää omintakeista kerrontavinkkeliä, joka viipyilee ikään kuin henkilöhahmojen iholla, rajapinnassa. Välillä se sukeltaa sisuksiin kuvaamaan ajatuksia, aistimuksia, välillä loitontuu kaikkitietäväksi kertojaksi. Kuin kameran linssi, joka tarkentaa kohteisiin, kylmänviileästi, tulenpolttavana.
Ja joskus kirjan tarina, sen idea, suorastaan häikäisee. Terveiset Kutturasta teki niin. Perusidea on huikea: Lappi pärjäisi paremmin ilman vätysmäistä Etelä-Suomea painolastinaan. Lähdetäänpä vapaustaisteluun! Asenteella (ja kelkoilla). Kerronnan vire perustuu sanailuun, huumoriin, kertakaikkiseen verbaaliseen haltuunottoon. Henkilöhahmot operoivat vaivattomasti tuttua Suomea simuloivassa todellisuudessa, jonka tapahtumat ovat mahdollisen ja kuvitellun rajankäyntiä.
Terveiset Kutturasta on minulle yhä rakas kirja. Se ravistelee maailmanjärjestystä. Kirjoittaa uusiksi Suomen historiaa, tönii Suomikuvaa. Kuttura on perusidealtaan makoisan anarkistinen. Straight Outta Kuttura.
Mikko-Pekka kommentoi:
Kutturan gangsta eli syrjäytynyt saamelainen Toni Morottaja päätyi romaanihenkilöksi ikään kuin tahattoman lukijatestauksen perusteella. Morottaja esiintyi alun perin novellissa esikoisteoksessani Nuorgamin Alkon tuho (2010), ja täydeksi yllätyksekseni hahmoa kehui minulle eräs perhepiiriini kuuluva seniori-ikäinen mies Pohjanmaalta.
Ihmettelin. Miten Morottaja häntä voi puhutella? Hahmo on siinnyt 1980- ja 1990-luvun amerikkalaisista rikoselokuvista ja gangstaräpistä sekä Suomen saamelaisalueen kulttuurista ja maantieteellisistä erityispiirteistä. ”Toni Morottaja” viittaa gangsterielokuvien klassikon Scarfacen (1938) pääroistoon Tony Montanaan. Morottaja taas on vanha inarinsaamelainen sukunimi. Novellissa Morottaja siteeraa Ice Cuben ja Dr. Dren kaltaisia länsirannikon gangstaräppäreitä ja valmistelee drive-by-ammuskelua moottorikelkalla. Sukulaismiehen palaute herätti tajuamaan, miten syvällä yhteisessä kulttuurisessa alitajunnassamme amerikkalaislähtöiset roistotarinat oikein ovat. Niitten varaan saattaa fabuloida letkeästikin, ja vitsi ymmärretään kyllä muuallakin kuin leffa- ja musahullujen piireissä.
Morottajan odottamaton suosio lapioi voimia romaanin takomiseen. Tuli tarpeeseen, kun hikoilin pitkän tarinan kanssa ensimmäistä kertaa. Elokuvahulluuteni päätyi hyvään käyttöön, kun pystyin melkeinpä ulkomuistista napsimaan viitteitä Tuntemattomaan sotilaaseen, joista Rauni Mollbergin versiota (1985) pidän yhä parhaana Suomessa tehtynä sotaelokuvana.
