Maaria Päivinen:
On nälkä, on jano
Into 2014. Kansi: Elina Salonen.
Maarian esikoisromaanin kieli on sulaa kivimassaa, geysirin raukeita hönkäyksiä, mannerlaattojen natinaa. Mutta myös kuin sateinen lehto, pohjoistuulen huokaus kasvoilla, mullan majesteetillinen haju, mustarastaan motkotus. Silloin kielestä tulee keskushenkilö, joka taivuttaa tarinaa, todellisuuksia. Kertomus on vasiten epäkesko, se on kuin jännittävä kone, jonka käyttötarkoitus on toistaiseksi tuntematon, mutta tavallaan vempain jo on käytössä, kun sitä joku ihmettelee. Sellainen on Emilie Silvia Grassin maailma, jossa kirjoitetaan vähän erilaisella kukkaiskielellä kirjeitä herra Blumenille ja eletään, eletään. Todellakin kuin viimeistä päivää.
Maaria kommentoi:
On nälkä, on jano on yksi henkilökohtaisesti tärkeimmistä teoksistani. Halusin nostaa esiin maailmalla rehottavan ihmiskaupan – lopulta Emilie lähti viemään minua ja tekstiä. Muistan, että Tarja tuskaili usein kanssani, käski hankkimaan nykysuomen sanakirjankin, koska käytin sanoja väärin. Olen kai kirjoittajana jotenkin vinksahtanut, sanasto on mitä on, kieli tuiskuaa. On nälkä, on jano oli ensimmäinen työni Tarjan kanssa. Yhteistyö oli mutkatonta, ja itsepintaisesti taisin pitää kiinni joistakin sanavalinnoista. Timantiksi teos lopulta hioutui kaikella antaumuksella.
