Jarmo Stoor:
Sieluhäkki
Into 2013. Kansi: Tex Hänninen.
On tontti, iso kivi, kissa ja koira, verhonraosta valvova äiti ja leppymätön isä. On poika, joka ei suostu lannistumaan. Lapsuudesta ja aikuiseksi kasvamisesta kertovassa Sieluhäkissä on aivan erityistä tinkimätöntä vilpittömyyttä, joka kumpuaa vain osin siitä, että teos on omaelämäkerrallinen. Pohjimmiltaan kyse on Jarmon ominaislaadusta kirjailijana. Kipeä oppiminen, häpeä, ilo ja onni, maailman mielettömyys ovat hioneet hänestä omaäänisen, ei enempää eikä vähempää.
Jarmo on lisäksi melko valloittava esimerkki renessanssihenkisistä monitaitureista, itse hän varmasti sanoisi, että pitää elää kuin kirjailija. Hän on ehtinyt pyörittää kustantamoa ja kirjakahvilaa, isännöidä motellia, työskennellä kännykkäbisneksessä, opettaa ongelmalapsia pommisuojassa, tehdä kirjojensa pohjalta musiikkia Latistajat-yhtyeessä, pelata rugbya SM-tasolla, vääntää kättä Suomen maajoukkueessa… Sieluhäkki oli ensimmäinen Jarmon kirja, jonka toimitin.
Jarmo kommentoi:
Sieluhäkki-romaanissa lapsuuteni kokemukset nivoutuvat yhteen äidin elämän kanssa. Sieluhäkki on kertomus pahuuden heijastumisesta sukupolvelta toiselle. Äiti joutui lapsena suunnattoman pahuuden uhriksi, se heijastui lapsuuteeni ja nuoruuteeni, ja on nähtävissä minussa vieläkin ainakin siinä, etten halua antaa epäreiluudelle periksi. Tästä periksiantamattomuudesta kertoo konkreettisesti uusin romaanini Prässi.
Sieluhäkin käsikirjoitus oli maannut toisen kustantamon juupas eipäs -osastolla neljä vuotta ennen kuin ymmärsin lähettää raakileen Innolle, ja niin Sieluhäkistä tuli minun ja Tarjan ensimmäinen yhteishanke. Henkisesti Sieluhäkki oli uskomattoman raskas prosessi. Kirjan aiheiden nyhtäminen sielun mustasta muovailuvahasta ja lapsuuden traumanauloista oli minulle uutta. Ilman Tarjan kykyä asettaa minut katsomaan käsikirjoitusta ulkopuolisin silmin, ei Sieluhäkistä olisi tullut sellaista eheää kokonaisuutta kuin se nyt on. Motellissa ja Prässissä itsetutkiskelu on toiminut samojen oppien pohjalta.
