Mikko-Pekka Heikkinen
Poromafia
Johnny Kniga 2016. Kansi: Maria Mitrunen.
Nelihangan porosuku. Utsjoki. Isän ja pojan valtataistelu. Siinä Poromafian avainsanat.
Kyse siis on kuin onkin ihmisen iänikuisesta sotaisuudesta, kyvyttömyydestä elää rauhassa rinnakkain, mutta Poromafiassa on kuitenkin yksi keskeinen, ihmistä ratkaisevasti isompi tekijä. Tekisi melkein mieli sanoa henkilöhahmo: nimittäin luonto. Utsjoen maisemissa eletään lopulta karun ympäristön ehdoilla, sen varassa, siivellä, kainalossa, vaikka apuna olisi teknologiaa, esimerkiksi kelkkoja ja aseita. Rakennemuutosten ja yhteiskunnallisten murrosten Suomi yltää tietenkin myös sinne, missä harjaantumaton silmä ei näe kuin sitä loputtomiin jatkuvaa, ylistettyä ja taianomaiseksi puhuttua jänkää, tunturia, välillä vesistöä. Sinnekin yltää muuttuva maailma ja ajaa yli vanhoista elinkeinoista, elämäntavoista ja asenteista. Silloin ratkaiseva kysymys onkin: Miten selvitä?
En voi kirjoittaa Poromafiasta kirjoittamatta kolikon kahdesta puolesta, isä Roukusta ja poika Jyppyrästä. Mikko-Pekka on rakentanut kummankin henkilöhahmon taiten. Silti havaitsen asetelmassa ilmiön, jota voisi kutsua esimerkiksi langenneen enkelin syndroomaksi. Klassinen esimerkki on Miltonin Kadotettu paratiisi. Kyse on pahuuden lumosta, jonka kääntöpuoli toki on se, että pahuus on yksiulotteisuudessaan tympeää ja tökeröä. Eli miksi, oi miksi, langennut enkeli on kerronnallisesti niin helvetin paljon kiinnostavampi hahmo kuin ylhäällä taivaassa operoivat kuulaat valon voimat. No, Miltonissa tilanne on selvillä: pahikset toimivat ihmisen ympäristöissä, hyvikset tyytyvät hymisemään yläpuolelta.
Poromafiassa tilanne ei kylläkään ole Miltonin akselilla kiehtova/tylsä, mutta pahis-isänsä polun tukkeeksi asettuva Jyppyrä joutuu kyllä panemaan parastaan, ettei jää kakkoseksi infernaalisen säkenöivälle Roukulle. Tilanteen pelastaa se, että Jyppyrä ei ole klassinen sankari, ei yksiselitteisesti hyvä. Pikemminkin hän on vastahakoinen sankari ja yhtäläisen vastahakoinen antisankari. Ikään kuin… suht tavallinen ihminen? Sanomattakin selvä, että Heikkisen kaltainen kirjoittaja hyödyntää asetelmaa monin tavoin.
Poromafia oli kakkoskustannustoimittajalle kiinnostava ja opettavainen työ. Tiedättehän, jos työssä ei opi mitään uutta, jossain on mätää.
Loppuhuomautuksena se, että kirjan pohjalta on tehty samanniminen tähtiä vilisevä, kehuttu tv-sarja. Kirja ja tv-sarja ovat ikään kuin eri tulkintoja samoista henkilöhahmoista (ja siten myös juoni muuttuu). Esimerkiksi Roukun vaimo, Jyppyrän äiti Brita Inkeri saattaisi todeta, että ai kamala, millaisen tekivät minusta siinä tv-sarjassa, mutta toisaalta se Heikkisen poika Kainuusta saattoi olla vähäsen myötäsukainen.
Mikko-Pekka kommentoi:
Poromafia on sivumäärältään kirjoistani laajin, ja niin olivat kyllä taustatyötkin. Luin tietokirjoja Sisilian ja Calabrian mafiasta, mafian naisista, Suomen prosenttijengeistä, Yhdysvaltojen mustien prätkäjengeistä, Lapin historiasta ja poliisien kokemuksista tunturien maailmassa, missä tuisku peittää jäljen. Poliiseja myös haastattelin. Saamelaisten osalta tärkeäitä lähteitä kaikissa Lappiin sijoittuvissa romaaneissani ovat emeritustutkija Veli-Pekka Lehtolan tietokirjat. Lisäksi matkustin Ylä-Lappiin haastattelemaan saamelaisia poromiehiä. Yksi heistä lainasi minulle läjän lehtileikkeitä paikallislehdestä. Uutisista muodostui pitkä ja hätkähdyttävä jatkokertomus saman alueen poronomistajien välisestä vihanpidosta, jossa laitumista ja karjasta kamppailtiin vuodesta toiseen.
Varsinkin näin #metoon jälkeisinä aikoina minulta on kysytty, mikä oikeus minulla on valtaväestön edustajana saamelaisista kirjoittaa ja vieläpä sijoittaa heitä gangsterirooleihin. Tärkeä kysymys. Idea Poromafiaan syntyi, kun kuulin saamelaiselta poromieheltä vertauksen poronhoitajista järjestäytyneen rikollisuuden edustajina. Hän otti asian itse puheeksi ja kuvaili alan meininkiä sanalla ”poromafia”. Sillä hetkellä lamppuni syttyi. Toki heitin kirjaan jatkeeksi rutkasti omatekoista fiktiohöystettä. Tietenkin. Se on sitä kuuluisaa Lapin-lisää.
Popkulttuuripuolella Poromafian esikuvia ovat Kummisetä-elokuvat sekä Sopranos– ja Sons of Anarchy -tv-sarjat. Sopranosissa huvittaa sen sisäänrakennettu ja miltei äänenlausumaton vitsi, joka paljastuu jo sarjan nimessä: tarinan terapiassa istuva päämafioso on omassa maailmassaan akkamainen eli horjuva. Tony Sopranon roskahuoltobisnes vaikuttaa pieneltä, eikä newjerseyläisellä pikkupomolla ole asiaa Manhattanin isojen kihojen pöytiin. Silti sarjan roistot käyttäytyvät kuin maailmanomistajat. Ristiriita naurattaa.
Poromafiassa pääpahis Rouku on Tony Sopranoa isompi pomo, hänhän kylpee rahassa ja ulottaa lonkeronsa eduskuntaan ja Poliisihallitukseen saakka. Hahmosta kuitenkin paistaa tonysopranomainen ristiriita. Rouku Nelihanka on poromies.
Viilauksessa Tarjan kanssa pähkäiltiin muun muassa hahmojen ääntä. Kuka puhuu paksuinta lapinmurretta ja mikä on sen autenttisuuden aste? Täysin autenttisena mikä tahansa murre on paitsi erittäin työläs luoda myös pudottaa murretta taitamattoman lukijan kärryiltä. Tavoitteena siis murteen vaikutelma. Entäs alaskalainen inuiittigangsteri Qannik? Miltä hänen takapajuinen englantinsa saamelaisäijien korviin kuulostaa? Tarja keksi, että savolaiselta. Savon murreasun ja kielikuvien hiomiseen Tarja löysi avun suvustaan – Savon sydänmailla asuvan setänsä.
