Maaria Päivinen:
Kellari
Into 2016. Kansi: Emmi Kyytsönen.
Asetelma on kimmeltävän rajattu: maantieteelliset ulottuvuudet Islannin kolkassa, pienen perheen arki, joka alkaa kiertyä kellariin. Onko vartija itsensä vanki ja vanki oma vartijansa? Maarian kahlitsematon ilmaisu on itsessään kuin luonnonvoima. Se taivuttaa esiin uusia puolia ikivanhoista teemoista, kuten rakkauden järkyttävästä epäoikeudenmukaisuudesta.
Jälkeenpäin muisteltuna toimitustyön jännittävin keskustelu kiertyi puolipisteiden määrään ja perimmäiseen käyttötarkoitukseen. Maaria nimittäin viljelee kyseistä epätavallista välimerkkiä runoilijan taitavuudella; havahduin vasta viime metreillä niiden sankkoihin joukkoihin. Eipä ihme, että häntä on kutsuttu Puolipisteiden kuningattareksi. Maaria kitki osan rakkaistaan pois, mutta kyllä niitä yhteisymmärryksessä jätettiin paikoilleen kosolti. Kun osaa, saa rikkoa myös kohtuullisuusperiaatteita. Erityismaininnan ansaitsee eräänlainen teoreettisen rakastamisen ammattilainen, naapurin Ingriður, joka on ultratyylikäs pukeutuja ja muutenkin letkeä täti.
Maaria kommentoi:
Kirjoitin Kellaria Islannissa. Olin raskaana, tuli itkua, epätoivoa mutta myös onnistumisen uljaita tuntemuksia. Puolipisteitä tosiaan tuli karsittua eikä se lopulta kipeää tehnyt. Kellari syntyi ilmapiirissä, joka oli minun kellarini. Tarja kulki mukanani, nosti pystyyn, kun tuntui, että olin kaatumaisillani. Lopulta syntyi sekä lapsi että Kellari.
